Suolaa, suolaa, enemman suolaa...

Kolmen paivan autoreissu Uyunin suola-aavikoille oli nappivalinta. Naissa valmiiksi taputelluissa autoreissussa ottaa kieltamatta aina tietoisen riskin. Immeinen isketaan maastoautoon viiden tuntemattoman tyypin kanssa. Tassa parhaat ystavasi kolmeksi seuraavaksi paivaksi. Parjailkaa.

Bussissa Sucresta Uyuniin tutustuin tanskalaiseen Mieen, jonka kanssa hengailtiin ilta ja kaytiin kylan parraassa pitsapaikassa. Pistakeehan Minute Man korvan taakse, jos satutten nurkille. Tultiin juttuun mainiosti, joten harmiteltiin vahan sita, etta oltiin ostettu reissut eri firmoilta, ja paadyttiin eri autoihin. Mutta eipa hatia, olihan sita mukiinmenevaa sakkia meikalaisenkin autossa. Pari hauskaa brassia, ranskalainen pariskunta ja hollantilainen Boliviassa asuva mimmi.

Yhteiseksi kayttokieleksi vaantyi espanja, mika olikin taman turistin kielitreenin kannalta mainio asia. Stressia aantamisesta ja kielioppisaannoista helpotti myos se, etta kukaan kuskia lukuunottamatta ei ollut natiivipuhuja. Kuski puhui vain espanjaa, joten kaikki info matkanvarrella nahdyista ja koetuista asioista ei valttamatta tullut aivan sataprosenttisesti ymmarretyksi, mutta paaosin pysyin kartalla. Kuski oli onneksi pateva ja semiraitis hemmo, ja autokin hajosi vain pari kertaa.

Jos nyt hakemalla hakee mitaan huonoja puolia reissusta, niin kolmen paivan annos autossa pauhaavaa brassimusaa alkoi hieman kiristaa ohimoita. En oikein osannut valita arsyttivatko enemman Mies ja kitara -tyyppiset imelan romanttiset rampytykset vaiko mukacool teknomusa pakollisin rappiosuuksin letkein latinorytmein. Viimeisena paivana oli melko lahella, ettei brassimimmin musavehkeelle kaynyt kuin eraallekin S.O.A.D:in levylle muinaisella mokkireissulla liian monen Lonely Day -toiveuusinnan jalkeen. Asianomaiset muistanevat tapauksen =).

Kuulin myohemmin parilta muulta reissaajalta, kuinka heilla viimeinen ajopaiva oli mennyt hieman kateen kuskin ollessa kanuunassa tahi vielakin paissaan. Matkustajien taytyi vakisin yrittaa pitaa kuskia hereilla ettei auto paatyisi ojan pohjalle. Taman torttoilyn vuoksi osa porukasta myohastyi busseistaan ja joutui viettamaan ylimaaraisen yon Uyunissa, joka on varsin ruma ja mitaansanomaton kaupunki.

Luulin aluksi notta reissu koostuu vaan suola-aavikolla steppailemisesta, mutta matkan varrelle osuikin kaikkea mahdollista luonnonilmiota kuten kaktussaari, ihanan varisia laguuneja, jattimaisia kivimuodostelmia ja kuumia lahteita. Elukoita nakyi vikunjoista flamingoihin. Turistin muistikortilla on varmaan sata kuvaa flamingoista... Arska paistoi ja vuoristoiset maisemat olivat messevat. Luntsi nautittiin ulkoruokinnassa milloin millakin suola-alustalla istuen. Loppureissun ajan kaikkien housujen takapuoli loisti valkeasta suolasta. Yotkin nukuttiin suolapedeilla suolasta rakennetuissa hostelleissa. Jokunen dorka nahtiin uteliaana nuolaisemasta hostellin seinaa. Allekirjoittanut ei kuulunut tahan ryhmaan.

Suola-aavikoilla kuuluu luonnollisesti ottaa mukahauskoja valokuvia perspektiivia kayttaen. Turisti pitelemassa toista turistia kammenellaan ja muuta vahemman originaalia otosta. En uskalla talla hostellin tokkivalla koneella ladata kuvia, mutta jokunen yritelma itsekin rakenneltiin. Kuvia tuloo nakyville sitten Suomeen palattua.

Palasin yobussilla La Paziin tuttuun ja mukavaan hostelliin. Oli kuin olisi kottinsa tullut. Tanskalainen Mie majoittui samaan huoneeseen ja hostellilta ja kylilta loytyi paljon muitakin tuttuja matkan varrelta.Tassahan nama pari paivaa on tulluna hengailtua mukavassa porukassa. On tallailtu hiljakseen kaupungin katuja, katseltu jalkapalloa kuppiloissa, tehty vahan ostoksia (tasapainotellen tayden rinkan ja tyhjan lompakon valilla) ja kayty syomassa ja juomassa erinaisissa ravitsemusliikkeissa. Brittikundi Ricky on kasvissyoja, joten meikalainenkin on nyt luvattoman usein kaynyt lihattomilla sapuskoilla.

Death Roadin vaarallisuus tuli todistettua taas kerran; tuttu skottikundi oli kaatunut maessa ja telonyt katensa melko pahaan kuntoon. Kundin matkasuunnitelmat muuttuivat radikaalisti, kun katta pitaa nyt hoitaa La Pazin sairaalassa. Tieblokit ja mielenosoitukset ovat myos muuttaneet monen suunnitelmia. Edelliselta La Pazin keikalta tuttu irkkukundi on yrittanyt pari paivaa paasta haluamaansa kohteeseen, mutta joka paiva bussiasemalta sanotaan ettei onnistu, blokit estavat kaupunkiin paasyn. Alkaa hieman syoda miesta.

Tama paiva pyoritaan viela nailla huudeilla, mutta huomenna jatkan aamusella matkaa takaisin Perun puolelle Arequipaan. Mie tuloo samalla bussilla, mutta jatkaa sitkeana sissina samaa reittia Limaan asti. Mie vietan viikon verran Arequipassa ja saatan jonniin pienen trekin tehda. Jos jaksan. Alkaa olla rehellisesti sanottuna paukut aika vahissa nain reissun loppua kohden. Tanaankaan ei olla tekemassa mitaan sen kummempaa, todennakoisesti kaydaan kokamuseossa jos jaksetaan, ja lojutaan muuten leffoja katsellen hostellilla. Ei vaan aina jaksa menna tukka putkella kokemassa uutta ja erilaista. Enhan mie Suomessakaan riehu joka paiva erilaisissa kulttuurikohteissa.

Mietteet ovat olleet naina paivina usein jo Suomen puolella. Asunnon haku alkaa painaa paalle. Helsingista kivan yksion loytaminen napparalta alueelta ei olekaan kovin helppoa. Koskaan elamassani en tule saamaan Krunan linnan veroista kamppaa. Laitoin toivoni jalleen kerran halpoihin kaupungin tyosuhdeasuntoihin, mutta kaupungin organisaatiomuutos siirsi paivahoidon omaksi virastokseen, ja tyosuhdeasuntojen maara romahti minimilukemiin. Pitakee peukkuja. Ja saapi myos laittaa sanaa kiertamaan, notta koyha matkailija kaipaa halpaa kivaa kamppaa hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Ja lehmat lentavat.

Toukokuun kohdalle kalenteriin on myos kertynyt kaikkea napparaa pienta reissua ja juhlaa. Muuttokin pitaisi toivon mukaan jarjestaa jossain valissa, ja tavarat ovat tietenniin levallaan ympari Suomea. Mutta eipas nyt menna viela asioiden edelle. Siirretaan ajatukset takaisin nykyhetkeen. Aurinko paistaa La Pazissa, ja maha on taynna ilmaisia aamupalapannukakkuja. Ei hassumpaa.

Seikkailua Boliviassa

Paasinhan mie Boliviaan, kun kavin muodollisuudet lapi kummallakin rajalla, toisin kuin reissutoverini Kevin. Pienta pompotusta jonosta toiseen tosin esiintyi, mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin virkavalta ei vaadi lahjuksia. Bolivian puolella nuoren rajavirkailijan oli poistuttava suomipassin kanssa takahuoneeseen kyselemaan esimiehiltaan notta mika tama Suomi on ja saavatko sen kansalaiset tulla maahan.

Viihdyin La Pazissa neljan paivan verran. Bolivian virallinen paakaupunki on Sucre, mutta La Paz on hallinnollinen paakaupunki. Tahi tamakin riippuu siita, kenelta kysyy. Muutenkin Bolivian historia ja politiikka on herttaisen sekavaa. Korruptiota, satoja vallankaappauksia ja jatkuvia lakkoja ja mielenosoituksia. Toiset ylistavat kokanviljelijoita tukevaa presidentti Evo Moralesia, toiset pitavat hemmoa pahimpana peikkona. Osallistuin mainiolle kaupunkikierrokselle, jossa opas yritti havainnollistaa naita kaikkia verisia vallankaappauksia ohjaamalla naytelmaa, jossa paaosaa esitimme me turistit. Miekin paasin ampumaan erasta hallitsijaa, mutta ammuin kolmesti ohi, ja myos meikalainen paastettiin hengilta ennen pitkaa. Aina ei voi voittaa.

La Pazin katukuvaa voipi seurailla tuntikausia. Cholitat, perinneasuiset mammat paalaella keikkuvine hattuineen vaeltavat isojen taakkojen kanssa. Noitamarkkinoilla myydaan kuivattuja laamansikioita ja -poikasia (lieko oikea termi laaman lapselle) onnenkaluiksi. Moni bolivialainen luottaa noitatohtoriin enemman kuin laakariin, ja noitamarkkinoilla onkin tarjolla kaikenlaista troppia kaikenlaiseen vaivaan. Uusille taloille tuo vahvuutta ja onnea, jos perustuksien alle haudataan jotain elavaa. Kuulema laamat ja harat ovat peruskauraa tahan tarkoitukseen, mutta villeimmat tarinat kertovat ihmisuhrauksistakin. Kuulin hurjaa juttua siita, kuinka itsensa tajuttomiksi juoneita juoppoja on muilutettu rakennuksille ja haudattu elavana perustuksiin. Samalla teemalla jatkaakseni; eraat tarinat myos kertovat, etta La Pazissa on nelja paikkaa, jossa voit tehda itsemurhan juomalla ihtesi hengilta. Asiakkaalle annetaan huone taynna hemmetin vahvaa kotipolttoista viinaa ja sitten ovi isketaan lukkoon. Ei muuta kuin anti lipittaa vaan kunnes henki lahtee.

Ekana paivana hostellilla tutustuin kaikentyyppiseen kanssamatkustajaan, mutta parraiten sveitsilaiseen Petraan, jonka kanssa sitten hengailtiin La Pazissa enemman tahi vahemman hengenvaarallisissa harrastuksissa. Kavimma kahtomassa paikallista showpainia, jossa supersankariasuiset kundit ja cholitat (katso ylla) paiskoivat toisiaan kanveesiin niin etta tatami tarisi ja (teko)veri lensi. Tyypit ottivat homman varsin tosissaan, ja valilla taistelu levisi katsomon puolelle. Muutama aikaisemmin painimatseja katsomassa kaynyt toveri oli vinkannut, ettei tilaisuuteen kannata valttamatta laittaa puhdasta valkoista paitaa paalle. Tama kavi selvaksi, kun raka ja veri lensi pitkin etupenkkien katsojia. Vaikka painimatseihin myydaan kalliimpia turistilippuja, tilaisuus oli selvasti paikallisten suurta sunnuntaihuvia. Koko perheen voimin kokoonnutaan kannustamaan lempicholitaa ja heittelemaan popcornia vastapuolen paalle.

Jostain kasittamattomasta syysta kavin myos maastopyorailemassa alas maailman vaarallisemmaksi tieksi kutsuttua Death Roadia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Yungas-tie  Kyseisella patkalla kuolee vielakin silloin talloin hurjapaisia pyorailijoita. Viimeisimmin henkensa menetti ilmeisesti turistimimmi, joka yritti ottaa valokuvaa vauhdissa. Ei valttamatta fiksuin mahdollinen idea tuolla serpentiinitiella, jossa suurin pudotus taitaapi olla 800 metria. Pelotti niin perkuleesti, mutta otin aika rauhallisesti ja jattaydyin porukan hannille hissuttelemaan omaan tahtiini puristaen jarrua hikisin kourin. Jarruissa roikkuminen ja 55 kilometrin jyristely monttuista tieta aiheutti tolkuttoman kivun kasivarsiin. Aivan kuin joku olisi vaantanyt tylsalla veitsella lihaa irti luista. Kaikesta huolimatta reissu kannatti. Mahtavat maisemat, hauska fillarointiporukka, ja tulihan taas voitettua ihtensa talla korkeanpaikankammosaralla.

Olen nyt notkunut pari paivaa Sucressa. Ihana pieni aurinkoinen siirtomaavallan aikainen kaupunki, jossa ei ole paljoa muuta tekemista kuin opiskella espanjaa, paistatella auringossa ja kavella kauniita pienia katuja. Todennakoisesti jos kasissa olisi enemman aikaa, olisin jaanyt itsekin viikoksi tahi pariksi petraamaan kielitaitoani, mutta kello kaypi kohti reissun loppua. Ovelana kettuna hengailen iltaisin hostellin kattoterassilla kotilaksyjaan tekevien hostellikamujen kanssa, ja imen ihteeni siina sivussa muutamia tarppeja ja unohtamiani kielioppisaantoja. Olen tolkuttoman kiitollinen siita, etta puhun edes auttavasti espanjaa, se on auttanut nailla nurkilla paljon. Toisaalta tunnustan itselleni olevani niin kovapainen, etten todennakoisesti koskaan tule oppimaan espanjaa tarpeeksi hyvin tahi olemaan sujuva puhuja. Nailla mennaan.

Jatkan huomenna matkaa kohti Uynia ja suolatasankoa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni Bolivian mielenosoitukset ja tieblokit olivat ensimmainen este reissun onnistumiselle, mutta onneksi tie-esteet on nyt poistettu ainakin pariksi paivaksi. Toinen odottamaton este oli suola-aavikoilla jarjestettavat teknokemmakot, jonka takia kaikki hostellit ovat aivan tukossa. Paadyinkin ostamaan hivenen kalliimmalla hinnalla jarjestetyn reissun taalta Sucresta kasin. Pienen hintaeron kestaa, kun saan bussiliput ja varman hotellihuoneen samaan diiliin.

Nalka iski. Lahden kokkailemaan pastaa varsin erikoisen saksalaisen kundin pitamaan hostelliin. Illalla oli myos tarkoitus kayda leffassa parin hostellitutun kanssa. Taalla Sucressa olisin viihtynyt pidempaakin, mutta tie kutsuu ja matka jatkuu.

Puno ja Titicaca-jarvi

Taytyy myontaa etta tein mokan jattaessani Cuscon viimoiselle paivalle tavan inkarauniokierroksen. Maantasalle hajonneet kivikasat eivat Machu Picchun jalkeen enaa oikein tuntuneet miltaan. Kavin myos muutamassa museossa kahtomassa korkea-arvoisten inkojen muumioita ja muokattuja kalloja. Mita suipompi paakallo, sita arvokkaampi inka.

En vielakaan syonyt marsua. Kokalehtiteehen ja imelanmakuiseen Inca Kolaan kyllastyin jo niin huolella, ettei kumpaakaan tarvitse juoda enaa koskaan. Kokalehtiteen sanotaan auttavan moneen vaivaan, mm. vuoristotautiin, mutta ei sita immeinen ilokseen juo. Kuulema saadakseen saman vaikutuksen kuin kokaiinista kokalehtia taytyy pureskella 125 kiloa 10 minuutin sisaan, joten ei nimi teeta pahenna, vaan maku.

Saavuin keskiviikkona aamuyolla Cuscosta Punoon, Titicaca-jarven rannalle. Sain onneksi heti sangyn mukavasta hostellista. Useimmat hostellit pitavat tiukasti kiinni sisaantsekkausajoista, mutta nama omistajavellokset eivat onneksi tuijotelleet pykalia. Vetelin koiranunta pari tuntia ja ryomin tukka pystyssa aamupalalle. Maailma on pieni, sanoi turisti, kun hostellin aulassa tuttuja naki. Kanadalaiset Agosta ja enonsa Kevin Machu Picchun trekilta olivat sattumalta osuneet samaan majapaikkaan.

Agostan eno Kevin oli tosin parhaillaan koheltamassa paivareissulla Boliviassa. Kevin oli mennessaan kaynyt leimaamassa passinsa Perun puolella, mutta oli jotenkin unohtanut kayda maahantulorutiinit lapi Bolivian puolella. Herra heilui sitten laittomasti vuorokauden Boliviassa. Ongelmat ilmenivat takaisin Peruun pyrkiessa ilman tarpeellisia leimoja ja asiakirjoja. Onneksi ystavallinen chilelaismimmi tulkkasi ja selitti viranomaisille turistiparan pikkumokaa, joten Kevin selvisi vain sakoilla putkan sijasta.

Kun Kevin oli saatu turvallisesti takaisin maahan, paadyimme illalliselle pitsamestaan. Meilla oli neljantena mukana italialaiskundi, joka loysi suuriaanisesti ja -eleisesti jokaisesta ruoasta jotain vikaa, silla mikaanhan ei ollut kuten kotona Italiassa mamman ruokapatojen aaressa. Hyvalla ruokahalulla kundi kuitenkin kaapi lautaset tyhjiksi.

Mietin hivenen, ennen kuin buukkasin kahden paivan Titicaca-jarven reissun, jossa kierrellaan kolmella saarella ja asutaan paikallisten kotona pienessa kylassa. Titicaca-jarvi on 3821 metria merenpinnan ylapuolella sijaitseva Etela-Amerikan suurin jarvi. On meinaan iso latakko. Osa tapaamistani reissaajista oli narissut siita, kuinka keinotekoinen turistiloukku kyseinen reissu on. Toisaalta saarelaisten kotona asuminen tuo rahaa perheille, ja turistejahan tassa ollaan, joten mikajottei. Reissu olikin melkoinen kokemus. .

Kavimma ensin vierailemassa paikallisten luona kelluvilla saarilla. Saaret on rakennettu oljista, ja siella ne hemmot asustelevat huteralla keinuvalla alustallaan. Pienet tenavat heiluivat oljilla ja roikkuivat reunan yli, niin etta lastentarhanopettajaa kylmasi. Ehka Siperia kuitenkin opettaa olemaan kurkottelematta liian pitkalle. Nykyisin paikallisten toimeentulo on hyvin pitkalti turistivierailujen varassa, ja kasityot levaytettiinkin heti esille tatamille.

Isla Amantani, jossa vietimme yon, oli 4000 asukkaan saari ilman kulkuvalineita ja jostain kumman syysta ilman koiria. Rouva Margareta majoitti matalaan majaansa meikalaisen lisaksi kolme mukavaa jenkkia, joiden kanssa juttu luisti mainiosti. Soimme Margaretan pienessa savimajakeittiossa paikallista yksinkertaista mutta hyvaa, lahinna keitoista, riisista ja perunoista koostuvaa sapuskaa ja illalla pukeuduimme paikallisiin asuihin kylajuhlia varten. Meikalainen naytti aivan maatuskalta heiluessaan tanssilattialla huivi hulmuten. Tahtitaivas oli uskomattoman kaunis, kun taapersimme kemuista Margaretan perassa kotia kohti. Vaikka ulkona oli purevan kylma, Margaretan ullakolla maistui uni viiden paksun viltin alla.

Seuraavana paivana vaeltaa tamppasimme viereisella Isla Taquilella ja ajelimme lopulta veneella kolmisen tuntia takaisin Punoon. Aurinko paistoi ja makoilimme kannella maisemia katsellen. Hyva paiva. Saapi nahda kuinka hyva paiva huomenna on, kun lahden pyrkimaan kohti Boliviaa. Ostamani bussiliput olivat epailyttavan halvat, joten saapi nahda, onko Bolivian puolella jatkoyhteys odottamassa vaiko eiko. Toivon mukaan palaan asiaan rajan toiselta puolelta. Ainakin yritan olla tekematta Kevineita.
.

Mieleton trekki Machu Picchulle!

Sain viime hetkella selatettya vasyttavan vuoristotaudin ja uskaltauduin viiden paivan Salkantay -trekille kohti vanhaa inkakaupunkia Machu Picchua. Pakko jo spoilerina sanoa tahan alkuun, etta vaellus oli yksi elamani hienoimpia, pelottavimpia, vaarallisimpia ja mahtavimpia kokemuksia. Jouduin voittamaan pelkoni niin monta kertaa, etta voipi olla etta ihan joka portaissa ja parvekkeilla en taman jalkeen ulise korkeanpaikankammoani.

Maisemaa matkan varrelta.

Meita lahti keskiviikkona aamuvarhain viidentoista vaeltajan joukkio tarpomaan parin paikallisen oppaan johdolla mutkikasta vuoristotieta. Sakki oli oikein mukavaa, porukkaa loytyi vahan joka lahtoon eri maista. Edustusta loytyi Suomen lisaksi Kanadasta, Australiasta, Englannista, Ruotsista, Sveitsista, Argentiinasta ja USA:sta. Sopiva sekoitus sporttista himoliikkujaa ja tallaista tavan tallaajaa. Vain yksi jenkkimimmi joutui jattamaan leikin kesken mahavaivojen takia. Mukana taisi tosin olla hieman lorvikatarriakin...

Ensimmainen paiva oli semirankka. Maisemat olivat mahtavia, mutta kintut eivat oikein olleet kartalla miksi pakotin ne kuukausien laiskottelun jalkeen kiipeamaan vuoria ylos ja alas. Hienot maisemat paikkasivat kuitenkin tuskaa takareisissa.

Toinen paiva oli todella vieda vaeltajan viimeisetkin voimat. Marssimme ensimmaiset viisi kilometria aamutuimaan tiukkaa ylamakea ranta- ja lumisateessa. Harvoin olen ollut fyysisesti niin poikki. Lupasin vaellussauvaan nojaten itselleni, etta jos otan viela edes viisi askelta, saan pysahtya lepaamaan hetkeksi. Viisi kilometria on melko pitka viiden askeleen tekniikalla. Lumisateesta huolimatta hetki oli vallan hilpea kun viimein raahauduin vuoren huipulle 4600 metrin korkeuteen. Alamakea oli helpompi vyorya, mutta luntsi ulkoruokinnassa litimarissa vaatteissa soi niin naista kuin miesta.

Hymy ei ollut ihan nain herkassa pari kilometria aikaisemmin...

Kolmantena paivana kintut alkoivat toimia taasen vanhaan malliin. Uskon jonkinlaiseen lihasmuistiin. Koivet totuttelivat pari paivaa tamppaamiseen ennen kuin muistivat notta "Ai niin, taa on niin taas tata..." Juuri kun olin tottunut korkeisiin vuoristopolkuihin ja huimiin pudotuksiin, eteen ilmestyivat uudet haasteet; maanvyorymat. Muutamassa kohdassa polut olivat huuhtoutuneet lahes olemattomiin ja askeleet oli aseteltava harkiten. Sade oli pehmentanyt jyrkat vuoristopolut mutavelliksi, ja porukka liukui ja kaatuili kuin mutapainimatsissa. Itse selvisin muutamalla lahikontaktilla tatamiin, kiitos loistavien vaelluskenkien, mutta tennareissa tallaajat olivat turvallaan useampaankin otteeseen.

Vaellusta vaiko mutapainia...?

Neljantena paivana kohtasin jalleen pelkoni oikein isolla kadella. Meille tarjotui mahdollisuus kokeilla vaijeriliukua vuorenrinteilta toiselle. Mikaan vuoristorata tahan mennessa ei ole tuntunut samalta kuin liukuminen korkeuksissa. Tulimme alas yhteensa kuuden laskun verran, ja uskaltauduin kokeilemaan normityylin jalkeen Terasmies-laskeutumista, jossa liidetaan alas edella mainitun supersankarin tyypillisessa asennossa. Apinatyyliin (paa alaspain roikkuminen) ei meikalaisen hermo kuitenkaan riittanyt. Eiko siina ole jo tarpeeksi draamaa notta roikkuu vaijerien varassa rotkojen ylla. Ensimmaisen laskun aikana verkkokalvoihin palasi yhtakkia toiveuusintana Harlinin Cliffhangerin avauskohtaus.

Saa saattoi muuttua hetkessa lumisateesta auringonpaisteeseen tahi painvastoin. Olin loputtoman kiitollinen itselleni siita, etta kaydessani kaantymassa Suomessa otin mukaani jalkoihini muokkautuneet vaelluskengat ja lampiman tuultapitavan takin. Onneksi sain lainaksi aiteelta mahtavat vaellushousut, jotka kuivuvat aanta nopeammin ja pitavat hyvin kylmaa vuoristotuulta. Muutama hemmo oli liikenteessa melko heppoisella varustuksella. Rennon lunkien aussijatkienkin hymy hyytyi kylmassa ja marassa tarpoessa. Aurinko oli myos petollisen polttavaa noilla korkeuksilla, ja useammankin kanssavaeltajan nena kuoriutui reissun aikana.

Telttamajoitusta ja ulkoruokintaa

Kolme ensimmaista yota nukuimme teltoissa. Mulla oli telttakaverina sveitsilaiskundi Ruydi, jonka kanssa tultiin varsin hyvin juttuun, jos ei oteta huomioon meikalaisen hennon naisellista kuorsaamista. Herkkaunisena kundina Ruydi joutui tonimaan aanekasta kamppistaan toiselle kyljelle. Ensimmainen yo oli jaatava, ja rakensin itselleni talvipesaa kaikista mahdollisista mukanani kulkevista tekstiileista, mutta muina oina tarkeni. Eraana iltana paasimme puljaamaan kuumille lahteille ja otimme muutaman olusen iltanuotiolla. Sina yona nukutti mainiosti.

Mukavalla porukalla oli hyva tampata.

Viimeinen etappi mentiin rautatien ja joen valissa.

Viimeinen yo vietettiin sisatiloissa hostellissa lampimien lakanoiden valissa ja muonituskin jarjestyi ravintelissa.  Hervotonta luksusta. Viidentena aamuna kello soi 3.30, jotta ehtisimme kavella Aguascalientesista Machu Picchulle ennen enimpia turistilaumoja. Puolentoista tunnin matka oli paa-asiassa rankkaa portaiden tamppausta. Kaikki vaiva kannatti. Astuimme Machu Picchulle auringon noustessa ja saimme ihailla kaupunkia ennen kuin muut turistit kansoittivat sen.

Kiipesimme lisamaksusta viereiselle vuorelle Hyana Picchulle, josta avautuvat uskomattomat nakymat Machu Picculle. Jos tasta turneesta nyt hakemalla hakee niita huonoja puolia, niin kiipeaminen ja etenkin laskeutuminen jyrkkaa vuorenrinnetta oli perkaleen pelottavaa. Kuulin huhuja, etta silloin talloin joku onneton turisti tippuu taysin suojattomilta rinteilta, mutta Perun hallitus ei mielellaan naita tietoja julkaise. Yksi turisti sinne tahi tanne, kuka niita laskee.

Koska inkoilla ei ollut kirjoitettua kielta, kukaan ei oikein tunnu tarkkaan tietavan minkatyyppinen mesta Machu Picchu on aikoinaan ollut. Eri teoriat vaittavat etta paikka on ollut hallintokaupunki, alykkaimpien yliopisto, rikkaiden kesaresortti tahi sotilaskohde. Kuka naista tietaa. Se kuitenkin tiedetaan, etta espanjalaisvalloittajat eivat koskaan loytaneet Machu Picchua, ja sen vuoksi paikka on nainkin hyvin sailynyt.  Amerikkalainen Hiram Bingham vei tosin valtaosan esineistosta mukanaan Jenkkilaan Yalen yliopistoon "loytaessaan" Machu Picchun, ja naista tavaroistahan valtiot viela kiistelevat. Mulle vaiko sulle.

Reissu oli mieleton. Loistavia maisemia, hyvaa seuraa, historiaa niin etta korvista tursuaa ja viljalti itsensa voittamista. Olen ollut nailla huudeilla kuin kotonani, mutta aika aikaansa kutakin ja matka jatkukoon. Jatan tanaan Cuscon taakseni ja suhaan yobussilla Punoon kohti Titicaca-jarvea. Naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Saavuimme Machu Picchulle auringonnousun aikaan. Maisema ilman turisteja oli  mieleton.

Mie ja toveri Laama

Taman lahemmaksi reunaa ei menty...

Tulipahan tampattua :)

Cuscon korkeuksissa

Kyllapa loytyikin mukava kaupunki 3400 metrin korkeudessa Andeilta. Cusco on loistava tukikohta inkaraunioturneille, joista Machu Picchu lienee tunnetuin. Ihan ittenaankin Cusco kelpaa. Tama on juuri sita mielikuvieni Perua jota odotin kovasti nakevani, mutta jota en Limasta loytanyt.

Pakko myontaa etta Limasta jai hivenen limainen fiilis. Kaupunki ei mahtunut kauniiden paikkojen top kymppiin ja kannykan napistyksesta jai lisaksi ikava sivumaku. Paasiainen sulki museot, joissa halusin vierailla, eika kaupungin sumuinen rantakaan hirviasti houkutellut. Mukavat kanssamatkustajat nostivat kuitenniin tunnelmaa. Pitkaperjantain istua lorvimme isolla lossilla hostellin kattoterassilla turisten niita naita, ottaen aurinkoa (ja muutaman olusen) seka syoden vatikaupalla rasvaista ruokaa. Mielestani vallan mainiosti vietetty pitkaperjantai.

Siina katolla istuskellessa aloin draamakuningattarena kertomaan tarinaa varastetusta kannykastani, mutta minut laulettiin taysin suohon. Ameriikan Mattilta oli varastettu kamera monen kuukauden reissukuvineen. Portugalin Diegolta oli viety niin puhelin, kamera kuin tietokone. Norjan Maria oli ollut vahalla menettaa omaisuutensa lisaksi myos henkensa, kun kiikkera paatti upposi Panama-Kolumbia -valilla. Olin sitten ihan hissukseen Samsungin romustani.

Jatin Liman mieluusti taakseni ja bussireissailin Cuscoon. Penkit sai makuuasentoon, ruokaa tarjoiltiin runsaasti ja maailmankaikkeuden surkeimmat komediat pyorivat tauotta ruudussa. Hyva matka siis. Diegolta saadut vuoristotautilaakkeet varmaan auttoivat jonniin verran korkeaan ilmanalaan sopeutumiseen, mutta jossain vaiheessa bussimatkaa huomasin ettei henki kulje enaan normaaliin tahtiin. Samaa puuskutusta on nyt jatkunut jo muutaman paivan ajan. On tietenkin myos mahdollista etta olen vaan kasittamattoman huonossa kunnossa oleva lihava turisti.

Bongasin bussista pari naamatuttua Liman hostellista: englantilaisen Nathanin ja ruottalaisen Olivian. Paadyimme tutkimaan kaupunkia kimpassa, eli raahustimme hiljalleen kaupungin kukkulaisia katuja pysahdellen puuskuttamaan jokaiselle vastaantulevalle puistonpenkille. Lankesimme myos yhdentyyppiseen turistipyydykseen; laaman halailuun ja kuvailuun. Tunsin tosin iltasella olevani kaksinaamainen lihansyojapeto, kun menimme kaupungin parhaaseen alpakkaravinteliin ahtamaan alpakkapihvia naamaan. Oikein mukavan makuista elukkaa. Marsu on viela syomatta. Wikipediasta oli pakko luntata, etta perulaiset syovat noin 65 miljoonaa marsua vuodessa.

Seuraavan paivan Sacred Valley -inkaraunioturneella korkeuseroon sopeutumattomuuteni iski naamalle kompiessani loputtomia portaita laahattaen ja pysahdellen neljan askeleen valein. Ajelimme bussilla lapi upeiden vuoristomaisemien ja pysahdyimme Pisacin, Ollantaytambon ja Chincheron inkaraunioille. Henki salpautui nuiden maisemien edessa muutenkin kuin vuoristotaudin takia.

Taman paivan olen ottanut mahdollisimman lunkisti ja yrittanyt selattaa vuoristotautia olemalla ihan rauhakseen. Oireet ovat onneksi vahentyneet nain iltaa kohden. Hetkeksi kadonnut ruokahalu (halyyttavaa meikalaisen kohdalla!) on palannut, paansarky havinnyt, mutta kavely hengastyttaa vielakin. Olo on kuitenniin sen verran parempi, etta uskaltaudun lahtemaan huomenna trekkireissulle. Nyt on tietysti noloa tassa mainostaa, kuinka aion trekata viisi paivaa Machu Picchulle, kun minut kuitenkin raijataan helikopterilla takaisin Cuscoon jo ensimmaisen ylamaen jalkeen. Mutta kokeillaan edes, sanoi vuoristotautinen turisti.