Missa mennaan Jouko ja Kosti, josko lie Perussa Inca Kolaa litkimassa. Lima on nayttanyt niin rumat kuin kauniit kasvonsa. Kokeneelle reissuluudalle kavi niinkuin usealle muullekin taalla tuppaa kaymaan: kannykka lahti pitkakyntisen matkaan varovaisuudesta huolimatta. Olen vuosia jauhanut samaa tylsaa tarinaa siita, kuinka noin viisikymmenta maata koluttuani vain Espanjassa minut on ryostetty seka yritetty ryostaa. Peru paasi listoille. Mutta ennen jannittavaa rikoskertomusta aikahypataan hieman taaksepain.
Thaimaasta otin matkalippujeni vaatiman valilaskun lumiseen Helsinkiin. Olin lippuja saataessani ajatellut maaliskuun auringon jo lammittavan vasynytta turistia ja ruohon kasvavan kohinalla jalkojen alla. Totuus on tarua ihmeellisempaa ja netin saatiedotuksiin kannattaa uskoa.
Olin talla kerralla kaukaa viisas, iskin itseni parkkiin Haagaan sohvalle ja valtin edellisen Helsinkistoppini ravauksen. Silloin vietin viisi yota Helsingissa, jokaisen eri toverin luona laukaten rinkka selassa ja tukka putkella pitkin paakaupunkiseutua.
Helsinkiturneeseeni mahtui lumen ihmettelyn ja taydellisen rentoutumisen lisaksi kaikkea muutakin mukavaa sushi-illanvietosta sokerointiin. Kavin tyopaikalla notkumassa kahvipoydassa ja kuulostelemassa paikkaani ensi syksyn systeemeissa. Silloin viela puhelimen omistajana laitoin myoskin asunnonhakuasioita vireille ja soittelin sukulaisille olevani elossa.
Jatkoin lumisen valilaskuni jalkeen Madridin kautta Perun paakaupunkiin Limaan. Ensimmaisen Etela-Amerikan paivani kunniaksi luovuin kyllakin vastentahtoisesti osasta maallista omaisuuttani ja opettelen nyt elamaan ilman puhelinta. Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta yllattavan nopeasti se alypuhelin oli kasvanut kateeni kiinni ja wifin hakeminen muodostunut suorastaan hairitsevaksi rutiiniksi.
Alkukappaleen lupauksen jalkeen en pysty kuitenkaan kertomaan sen jannittavampaa rikostarinaa kuin notta kaveltiin hostellituttavuuksien kanssa Liman keskustassa ja pidin tapani mukaan kassia kainalossa, kannykkaa vetoketjullisessa taskussa ja kattani vetoketjun paalla. Jossain vaiheessa ote ilmeisesti herpaantui hetkeksi (luultavasti koska epasuomalaiseen tapaan puhun kasillani) ja kannykka vaihtoi omistajaa huomaamattani. Ammattilainen Tarmo Taskuvaras asialla. Otti pannuun tietenniin, mutta olenhan kuullut ja lukenut muunkin tyyppisista ryostotilanteista, joten tajusin paasseeni kuitenkin melko helpolla ja vahalla vahingolla.
Liman kauniit kasvot ovat paljastuneet sittemmin ystavallisten ihmisten myota. Hostellin ihana tyontekija Dominique suorastaan vaati saada lahtea mukaani seuraavana paivana tekemaan rikosilmoitusta. Marssimme omien huudien, Mirafloresin, poliisilaitokselle, jossa Kissalan pojat ja tytot sanoivat etta koska rikos tapahtui keskustassa, he eivat ota ilmoitusta vastaan, vaan meidan on puskettava keskustaan tekemaan ilmoitus. Ei tasta takkia tullut, sanoi kissa...
Mehan tytot sitten paikallisbussilla suhasimma keskustaan. Bussimatkastakaan ei draamaa puuttunut, kun nuori machokundi kieltaytyi poistumasta takaikkunalaudalta kuskin huuteluista huolimatta. Lopulta koko bussilastillinen ihmisia kilpahuusi siita pitaisiko kundikundisen laskeutua kaytavalle vaiko kuskin lopettaa turhanpaivainen nalkutus. En ottanut kantaa. Toimivan bussijarjestelman tahan taksien luvattuun kaupunkiin on viimeinkin mahdollistanut presidentti Ollanta Humala (tahan valiin teininaureskelua hassulle nimelle), joka tuntuu varikkaan sotilasmenneisyytensa vuoksi jakavan kansan mielipiteita.
Seuraavalla poliisiasemalla ilmoituksen teko sujui huomattavasti kivuttomammin ja mukanani kulkevasta tulkista huolimatta kykenin jopa itse vastailemaan Herra Polliisin kysymyksiin espanjaksi. Espanja petraantuu taas, kun olen voinut jattaa suomen kielen poies valikoimasta, mutta tunnen silti turhautumista kun en kykene ilmaisemaan itseani espanjaksi niin sujuvasti kuin englanniksi. Espanjassa opittu kieli on myos aantamykseltaan hieman erilaista kuin nailla nurkilla. Hengailen paljon kahden argentiinalaisen mimmin kanssa ja puolet ajasta huomaan nyokyttavani ja hymyilevani vailla mitaan kasitysta siita, missa keskustelu nyt liikkuu. Mutta poco a poco, vahan kerrallaan.
Kahtelin vahan silla silmalla uutta puhelintakin, mutta tajusin tulevani toimeen ilman moista loppureissuni ajan. Siirryin siis astetta halvemman koneen, heratyskellon metsastykseen. Eipa tamakaan ollut aivan helppoa, vaikka taas aivan ihanat ystavalliset kanssa-asiakkaat jopa kipusivat halpiskaupan tiskin toiselle puolelle etsimaan nuoren myyjatyton kanssa oikeantyyppista konetta. Viela ei loytynyt sopivaa vekotinta, mutta kassotaan nyt jos saman huoneen espanjalaiskundi pitaa lupauksensa ja antaa vanhan kannykkansa (jolla ei paase internettiloihin) mulle heratyskelloksi.
En ottanut ollenkaan huomioon paasiaisviikkoa, joka nailla nurkilla onkin paljon kovempi juttu kuin meillapain. Lukuisat museot, joissa suunnittelin kayvani, ovat luonnollisesti kiinni seuraavat paivat. Lauantaiksi ostinkin itselleni parinkymmenen tunnin bussimatkan vanhaan inkakaupunkiin (nykyiseen turistikaupunkiin) Cuscoon, josta yritan metsastaa edes jotenkin kohtuuhintaisen reissun Machu Picchulle. Niilla reissuilla osataan rahastaa, joten pidan odotukset alhaalla ja varaudun maksamaan kymmenen paivabudjetin verran siita ilosta, etta paasen vilkaisemaan todennakoisesti sakean sateen ja sumun lapi vanhaa inkojen kadonnutta kaupunkia.
Sakeasta sateesta napparana aasinsiltana lisaan tahan viela etta iltasella lahdemma porukalla kahtomaan jonkinlaista Etela-Amerikan suurinta vesi- ja valoshowta. En oikein tieda mita nailla ennakkotiedoilla osaa odottaa. Lima kuittaa.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
torstai 21. maaliskuuta 2013
Bangkok Shocks!
Eihan tama Bankkari nyt enaan vuosiin ole onnistunut shokeeraamaan, ellei sitten Khao San Roadin jarjeton teinireissarirymyaminen ole hieman kulmia kohotuttanut. En kuitenkaan voinut jattaa Vietnamissa aloittamaani Hanoi Rocks-otsikko-osastoa kesken, vaan ratsastetaan nyt samalla teemalla loppuun saakka.
Yllatyksekseni huomasin avatessani blogisivustot, etta naita pienia reissutarinoitani oli luettu jo 5000 kertaa. Aivan mahtavaa etta ystavat ja sukulaiset ovat jaksaneet seurata reissuni vaiheita. Tai sitten minulla on joku tosi hamara ja pahaenteinen stalkkeri :)
Aasian ympyra sulkeutuu. Aloitin ja lopetin Aasian turneeni Bangkokiin ja Koh Taolle. Vietnamin jalkeen lentelin takaisin Thaikkulaan tapaamaan kolmea Suomen toveriani. Otimma Sukhumvitin tyttomarkkinoilta melko nopeasti suunnaksi Koh Taon ja sukelluksen. Matkalla bussissa viereen tuppasivat Kanadan Beavis ja Butthead, nuoret iloiset paihdesankarit. Poijjaat tohottivat kuinka olivat jotenkin onnistuneet kadottamaan luottokorttinsa, ja sammuivat sitten puhelimet, lompakot ja tietokoneet tuhannen levallaan bussiin painaen paansa lastentarhanopettajan syliin. Aika kumma notta tavarat katoilevat.
Paivat kuluivat taas saarella mukavasti ja kiireettomasti. Olin melko lailla aivot narikassa -lomalla. Ei tarvinnut tutustua uuteen kulttuuriin, kieleen, ruokiin, valuuttaan eika paikkoihin. Taolle paluu oli kuin matka kesamokille. Tai kenenka kesamokeilla nyt tuppaa olemaan melkein neljakymmenta astetta lampoa ja mahtavat sukellusmestat. Makasin auringossa, litkin ananassheikkeja rantaterasseilla, parskin rantavedessa, sukeltelin ja luin kirjoja. Muutama Chang tuli myos kumottua hyvassa seurassa.
Sukelluslokissa on nyt 21 sukellusta ja kourassa Advanced Adventurer -sukelluskortti. Nosteenhallinta on jo helpompaa, ja muutamaa pienta mokaa lukuunottamatta (miehan jopa kadotin sukellusparini seuratessani innokkaasti nattia kalaa kameran kanssa) sukellusvarmuuskin on lisaantynyt. Kavin viimein kolmessakympissa metsastamassa typpinarkoosia eli syvyyshumalaa, mutta eihan talle vanhalle ketulle mittaan tiloja siella syvalla tullut. Tein jopa alykkyystestit nopeammin pohjassa kuin pinnalla. Mika ei minut tuntien ollut mainittavan nopeaa kummassakaan tapauksessa. Muiden typpinarkoositarinoita on aina hauska kuunnella, mutta itse en nakojaan voi lisata tahan genreen minkaantyyppista 'tunsin olevani delfiini ja heitin varusteeni parskien poies'-kokemusta.
Maailma on pieni ja kaikki suomalaiset tuntuvat linkittyvan jotenkin toisiinsa. Taolla taman taas huomasi. kun samoille sukelluksille ja ruokapoytiin osuneilla suomalaisilla tuntui olevan enemmankin yhteisia tuttuja. Tanaan Bangkokissa uima-altaalla lilluessa viereiseen aurinkotuoliin sattui suomalainen mimmi, jonka kanssa loysimme jo ensihenkaisylla kolme yhteista tuttavaa.
Tulin sukellusparini Jonnan kanssa Bangkokiin pariksi yoksi. Matka jatkuu huomenna niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Helsinki. Notkun pari paivaa pakkasissa (joiden suoraan sanottuna olisin jo suonut loppuneen ajat sitten) ja yritan metsastaa lennon jonnekin toisaalle. Niin paljon kuin Aasiasta pidankin ja niin mielenkiintoista ja hauskaa kuin taalla on menneina kuukausina ollut, iski kuitenkin vahva tunne siita, etta on aika jattaa Aasia taakse ja vaihtaa maisemaa. Minkanakoinen se maisema on, se toivon mukaan selviaa ensi viikon alussa. Bangkok kuittaa.
Yllatyksekseni huomasin avatessani blogisivustot, etta naita pienia reissutarinoitani oli luettu jo 5000 kertaa. Aivan mahtavaa etta ystavat ja sukulaiset ovat jaksaneet seurata reissuni vaiheita. Tai sitten minulla on joku tosi hamara ja pahaenteinen stalkkeri :)
Aasian ympyra sulkeutuu. Aloitin ja lopetin Aasian turneeni Bangkokiin ja Koh Taolle. Vietnamin jalkeen lentelin takaisin Thaikkulaan tapaamaan kolmea Suomen toveriani. Otimma Sukhumvitin tyttomarkkinoilta melko nopeasti suunnaksi Koh Taon ja sukelluksen. Matkalla bussissa viereen tuppasivat Kanadan Beavis ja Butthead, nuoret iloiset paihdesankarit. Poijjaat tohottivat kuinka olivat jotenkin onnistuneet kadottamaan luottokorttinsa, ja sammuivat sitten puhelimet, lompakot ja tietokoneet tuhannen levallaan bussiin painaen paansa lastentarhanopettajan syliin. Aika kumma notta tavarat katoilevat.
Paivat kuluivat taas saarella mukavasti ja kiireettomasti. Olin melko lailla aivot narikassa -lomalla. Ei tarvinnut tutustua uuteen kulttuuriin, kieleen, ruokiin, valuuttaan eika paikkoihin. Taolle paluu oli kuin matka kesamokille. Tai kenenka kesamokeilla nyt tuppaa olemaan melkein neljakymmenta astetta lampoa ja mahtavat sukellusmestat. Makasin auringossa, litkin ananassheikkeja rantaterasseilla, parskin rantavedessa, sukeltelin ja luin kirjoja. Muutama Chang tuli myos kumottua hyvassa seurassa.
Sukelluslokissa on nyt 21 sukellusta ja kourassa Advanced Adventurer -sukelluskortti. Nosteenhallinta on jo helpompaa, ja muutamaa pienta mokaa lukuunottamatta (miehan jopa kadotin sukellusparini seuratessani innokkaasti nattia kalaa kameran kanssa) sukellusvarmuuskin on lisaantynyt. Kavin viimein kolmessakympissa metsastamassa typpinarkoosia eli syvyyshumalaa, mutta eihan talle vanhalle ketulle mittaan tiloja siella syvalla tullut. Tein jopa alykkyystestit nopeammin pohjassa kuin pinnalla. Mika ei minut tuntien ollut mainittavan nopeaa kummassakaan tapauksessa. Muiden typpinarkoositarinoita on aina hauska kuunnella, mutta itse en nakojaan voi lisata tahan genreen minkaantyyppista 'tunsin olevani delfiini ja heitin varusteeni parskien poies'-kokemusta.
Maailma on pieni ja kaikki suomalaiset tuntuvat linkittyvan jotenkin toisiinsa. Taolla taman taas huomasi. kun samoille sukelluksille ja ruokapoytiin osuneilla suomalaisilla tuntui olevan enemmankin yhteisia tuttuja. Tanaan Bangkokissa uima-altaalla lilluessa viereiseen aurinkotuoliin sattui suomalainen mimmi, jonka kanssa loysimme jo ensihenkaisylla kolme yhteista tuttavaa.
Tulin sukellusparini Jonnan kanssa Bangkokiin pariksi yoksi. Matka jatkuu huomenna niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Helsinki. Notkun pari paivaa pakkasissa (joiden suoraan sanottuna olisin jo suonut loppuneen ajat sitten) ja yritan metsastaa lennon jonnekin toisaalle. Niin paljon kuin Aasiasta pidankin ja niin mielenkiintoista ja hauskaa kuin taalla on menneina kuukausina ollut, iski kuitenkin vahva tunne siita, etta on aika jattaa Aasia taakse ja vaihtaa maisemaa. Minkanakoinen se maisema on, se toivon mukaan selviaa ensi viikon alussa. Bangkok kuittaa.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Hanoi Rocks!
Ihastuin Hoi Aniin heti saavuttuani aamusella. Valitsemani hostelli oli varsinaisen kulttimaineen saavuttanut majoitusliike. Sana hotellin standardit tayttavasta hostellista uima-altaalla ja megalomaanisella aamupalabuffalla kulkee suusta suuhun Vietnamin kulkijoiden parissa. Pistakeehan nimi Sunflower korvan taakse, jos joskus aiotten niille huudeille eksya. Moista aamupalatarjontaa nakee harvoin hienoissakaan hotelleissa. Istuin joka aamu toteuttamassa "syo itsesi jalattomaksi ja skippaa luntsi"-metodia hartaasti ja pitkaan muiden saman koulukunnan edustajien kanssa.
Hostellissa oli paljon kaikenkarvaisia reissuimmeisia, joiden kanssa tuli tarinoitua niin hostellilla kuin biljardipoytien aaressa kaupungin kuppiloissa. Eraana iltana kaytimme royhkeasti hyvaksemme "eka drinksu baarissamme on ilmainen" -tarjousta. Erittain halpaa jos eka on samalla vika. Eipa silti, joka paiva erikseen valmistettava laimeahko bia hoi eli fresh beer -lasi maksoi n. 20 senttia. Pullo-oluesta jouduimme karsimaan jopa 40 senttia.
Eniten vietin aikaa kolmen todella mukavan saksalaismimmin kanssa. Vuokrasimme vanhat ruosteiset fillarit ja ajelimme rannan ja kauniin vanhankaupungin valia pysahdellen istuskelemaan kahviloihin seka kuvaamaan jokaista vastaantulevaa vietnamhattuista banaaninmyyjamummoa. Hoi Anin vanha keskusta on syystakin Unescon maailmanperintokohde. Pienilla kauniilla kaduilla pystyi helposti kuluttamaan tuntikausia vanhoja rakennuksia (etenkin niiden ylakertoja ja parvekkeita) katsellen. Lahtopaivanani tormasin sattumalta savolaiseen pariskuntaan evassampylaa kiireissani hakiessani. Emme ehtineet kauan turista, mutta kavi ilmi jotta hyo kirjoittavat reissuistaan juttuja Savot-lehteen. Rouva nappasi minustakin kuvan, joten voi olla etta tukka porrossa oleva reissuluuta on jonkin loppukesaan osuvan matkajutun loppukevennyksena.
Toinen hieno maailmanperintokohde oli My Sonin temppelialue, jossa kavimme eraana sateisena paivana kertakayttosadetakkeihin sonnustautuneina. Angkor Wat-ahkya ei paassyt tulemaan, siita Nixon piti huolen maaratessaan alueelle rankat pommitukset vuonna 1969. Suurin osa kauniista 300-1100-luvuilla rakennetuista temppeleista hajosi maan tasalle jenkkien yrittaessa listia alueella piileskelevia vietkong-sisseja. Kierros oli muutamassa tunnissa valmiiksi taputeltu. Vallan syletti ajatella kuinka mahtava paikka olikaan ollut ehjana ollessaan mannapaivina.
Vietnamiin tullessani kaytin hyvakseni suomalaisuuttani ja otin passiin parin viikon viisumivapaan oleskelun. Ilmeisesti maailmassa on vain muutama maa, joille tama kunnia suodaan. Minulle ei vaan selvinnyt notta miksi juuri Suomi? Mielenkiinnolla otan infoa tasta vastaan, jos joku viisas asiasta sattuu tietamaan. Viisumittomuus tosin tarkoitti sita, etta reissu typistyi muutamaan kohteeseen, joista viimoinen oli itseoikeutetusti Hanoi.
Hanoihin korottelin yobussilla. Reissu kesti 18 tuntia, mutta ei hataa. Osaan asettaa itseni autopilotille pitkilla matkoilla. Hyvat unenlahjat auttavat myos, kun matkatoverit kuorsaavat, itkettavat lapsiaan tahi kuuntelevat uskonnollisia radio-ohjelmia. Kiinan pensseliseta-reissulle ei viela tosin loytynyt voittajaa. Bussi jatti melkoisen matkan paahan hostellistani, joten mina ja massiivinen rinkkani matkustimme perille mopotaksilla hurjan liikenteen keskella munankuorimainen kyparanpuolikas heiluessa otsalta takaraivolle.
Hanoi on sekava ja meluisa, vaikkakin haviaa niukasti liikennekaaoksessaan sisarelleen Saigonille. Suunnistin esimmaisena tietenniin moikkaamaan vanhaa kunnon Ho Chi Minhia. Nain ollen Kuolleiden Kommunistien Kalmistokierros on edennyt jo osaan 2/3. Seta Ho kuljetetaan kunnostettavaksi Venajalle kolmeksi kuukaudeksi joka syksy. Venajalla osataan kuulema parraiten ruumiin sailyttamisen jalo taito, mutta silti epailykseni herasivat, aivan kuten Maonkin kohdalla. Kunhan eivat kuitenniin olisi lainassa Visulahden vahakabinetista. Keikan suurinta antia oli seurata paikallisten pyhaa hartautta suurmiehensa arkun edessa. Ja naihin geimeihin paasin, vaikka minulla ei ollutkaan esittaa Mazan kelakorttia...
Hostellilta loysin pari irkkua ja aussin, joiden kanssa pelasimma illan kuluessa useammankin matsin beerpongia. Tahtaykseni on surkea ja muuttui pelin edetessa viela surkeammaksi. Pelin saannot tunteva voi taman varsin nokkelasti paatella. Onneksi lauma nuoria kilpailunhaluisia kundeja valtasi pelipoydan, joten olin aamulla reippaana jalkeilla tutkimassa Hanoin aanekkaita katuja ja kujia. Kavimma nuoren saksalaisen mimmin kanssa Hanoi Hiltonissa, miltei kokonaan tuhotussa Hoa Lon vankilassa. Vankilan rakensivat ranskalaiset vietnamilaisia poliittisia vankeja varten.
Niin paljon kuin USAn propagandaa halveksunkin, eivat vietnamilaiset ole pekkaa pahempia tassa kieroilun ja manipulaation jalossa lajissa. Ranskalaisten kayttamat raa'at kuulustelu- ja kidutusmenetelmat esitettiin suurella sydanverella, mutta Vietnamin sodan aikaan Hiltonissa pidettyjen amerikkalaislentajien oloja kuvaillaan suorastaan paratiisiksi. Tastakin ajanjaksosta olen lukenut eriavia nakemyksia. Mutta jalleen: missa kohden talla kahden erilaisen propagandan janalla on totuus ja minako sen tassa pienessa blogissani ratkaisen... Njaah, jaakoon politiikka. Lahden viimeiselle vietnamilaiselle illalliselle alla olevan kuvan tyyliin saksalaisen tuttavani kanssa.
Hanoi Rocks-fanit tahi herrojen musiikkiin muuten tutustuneet pystyvat varmasti kahden edellisen otsikoinnin perusteella poissulkumenetelmaa kayttaen paattelemaan seuraavan blogipaivitykseni otsikon...
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Saigon shakes!
Vietnam, missa olet ollut kaikki nama vuodet? Tai paremminkin; missa mina olen ollut kaikki nama vuodet? Lahelta ovat reissut kulkeneet, mutta jostain kumman syysta en ole koskaan ajautunut naille nurkille.
Saavuin Saigoniin eli virallisemmin Hồ Chí Minh Cityyn viime sunnuntaina. Kaupungin nimi vaihtui jalkimmaiseksi seta Hon mukaan Vietnamien yhdistyttya 1976. Saigonia taalla kuulee kuitenkin kaytettavan varsin usein. Tapeltuani taksikuskin kanssa matkan hinnasta (voitto!) saavuin mukavalle hostellille, joka oli onneksi korttelin verran kauempana sotatannerta muistuttavalta backpackerkadulta. Keskustelin sujuvasti englanniksi vartin verran huonekaverin kanssa, kunnes tajusimme olevamme molemmat samasta maasta ja vaihdoimme suosiolla kotimaiselle taajuudelle.
Kymmenen hengen reissariporukalla kavimma syomassa hotpot-mestassa (jo Kiinasta tuttu keita-itse-ruokasi senkin laiska asiakas -konsepti), jossa useimmankin ruokailijan padassa kiehui sammakko. Kanadalainen kundi Eric kaivoi kassistaan pehmohain, jonka istutti poytaan kuvattavaksi sammakon viereen. Ericin reissublogi kertoo pehmohai Finin seikkailuista ympari maailmaa. Harmikseni unohdin kysya blogin osoitetta. Yritin jalestapain googlettaa erilaisilla hakusanoilla, mutta eipa viela onnistanut. Syotyamme istuskelimme katukuppilassa kahtelemassa paikallisten amatoori-Jacksonien tanssiesityksia ja nauttien halpaa n.40 senttia maksavaa olutta. Ranskalainen Lea on asustellut Saigonissa jo nelisen kuukautta, ja mimmi nayttikin sitten parin paivan aikana erinomaiset paikalliset ruokaravintelit. Vietnamilainen ruoka on loistavaa!
Vietin kokonaisen paivan Vietnamin sodassa. Aamupaivalla kavin ihmettelemassa vietkongin kayttamia Cu Chi -tunneleita. Varsinaisesti tunnelien sisalle ei paassyt kuin 120 metrin matkalle, mutta lieva ahtaanpaikan kammo yritti iskea paalle jo puolessa valissa ryomimista. Tunneleita kaytettiin taistelujen aikana piilopaikkoina, majoitustiloina, huolto- ja viestintareitteina ja varastoina. Voin vain kuvitella pitkia ahtaita oita tunneleissa piileskellessa, vaikkakin mie oon lomalaskeineni varmasti jo kolmen vietkong-sissin kokoinen. Sissisodassa kaytetyt riisipeltoihin katketyt ansat olivat myos melko kettumaisen nakoisia.
Tunneleilta jatkoin samalla tarmolla sotamuseoon. Museo tuntuu herattavan immeisissa melko ristiriitaisia tunteita. Totta on, etta museo esittaa sodan vahvasti vietnamilaisten kannalta lilluen patriarkaalisessa propagandassa, mutta valokuvat esim. hymyilevasta amerikkalaisesta sotilaasta roikottamassa vietkong-sissin paata ovat tosiasioita, joita ei voi kieltaa. Kuulin sittemmin tarinan amerikkalaisrouvista, jotka olivat sita mielta, ettei mitaan kauheuksia oikeasti ole tapahtunut, vaan kaikki on pelkkaa Amerikkaa vastaan suunnattua propagandaa.
Museo pelaa pitkalti vaikuttavilla valokuvilla. Minuun iskivat ehka vahvimmin kuvat lapsista, jotka olivat syntyneet epamuodostumien ja muiden vammojen kanssa Agent Orange-myrkyn takia. Museossa oli myos hieno valokuvanayttely, jonka otokset oli keratty kentalla kuolleiden sotavalokuvaajien arkistoista.Vietnamin sodasta (tai Amerikan sodasta, kuten taalla sanotaan) on tehty jokaisen kantilta niin monta kirjaa, leffaa, tv-sarjaa jne, etten tassa sen kummemmin heittaydy Tutteli Hammermanniksi, vaan annan jokaisen pohtia sodan syita ja seurauksia ihan tykonansa.
Saigonista tehdaan kymmenia erilaisia halpoja turistireissuja lahialueille. Halusin nahda Mekong Delta -alueen, joten huristelin sinne minibussilla parinkymmenen muun turistin kanssa. Ihan ok reissu, paremmillakin olen joskus ollut. Suurinta antia lienee ollut veneilla suhaaminen pienia joenuomia pitkin. Jannittavampaa suhaamista oli kuitenkin Saigonin katujen ylittaminen hallitussa liikennekaaoksessa. Nyrkkisaantona on kulkea rohkeasti ja maaratietoisesti kadun yli mopojen ja autojen suihkiessa ohi kummaltakin puolelta.
Tulin yobussilla pari paivaa sitten Nha Trangiin. Toisaalta tykkaan paikasta kovasti, toisaalta olen jo valmis jatkamaan huomenna matkaa. Olen paa-asiassa maata karissyt manaattina rantsussa. Nahkan palamisesta syytan Filppareilla aloittamaani malarialaakitysta, jonka sivuvaikutuksena on (laakarini kieltaessa jyrkasti asian) yliherkkyys auringolle. Niinpa otan riskin ja jatan laakkeet vastedes ottamatta. (Tulkoot malaria, olivat hanen viimeiset sanansa...) Kavin mukavalla saarireissulla ja tanaan aivan mahtavalla sukellusreissulla.
Mitaan sen kummempaa hyvaa reissuporukkaa taalta ei ole loytynyt. Englanninkielinen sanapari random people kuvastaa ehken eniten sita, etta olen lahinna hengaillut ja jutustellut irtotuttavuuksien kanssa. Saarireissulla oli kolme brittimimmia, joiden kanssa hengailin paivan. Sukellusreissulla oli kiva norjalainen kundi, jonka kanssa kavimma luntsilla. Chilelainen kundi samasta huoneesta yritti turhaan pyydella drinksuille; olen ollut ihan elakelainen ja kaynyt aikaisin nukkumaan heratakseni reissuilleni aamuvarhain. Hieman ironista, silla Nha Trang jos mika on pahimman luokan biletysmesta. Tata kirjoittaessani (iltapaivalla kolmen aikaan) ohitse horjuu juuri tuhannen paissaan oleva parikymppinen kundi puristaen toisella kadella halpaa kaljatolkkia ja tukien toisella kadella itseaan seiniin ja vastaantulijoihin. Jiihaa lansimainen turismi.
Tama lansimainen turisti lahtee nyt kyselemaan minkatyyppisia bussilippuloita loytyisi Hoi Aniin huomiselle. Rantalaiskottelu saa luvan loppua, nyt lahden kohti kylddyyria.
Saavuin Saigoniin eli virallisemmin Hồ Chí Minh Cityyn viime sunnuntaina. Kaupungin nimi vaihtui jalkimmaiseksi seta Hon mukaan Vietnamien yhdistyttya 1976. Saigonia taalla kuulee kuitenkin kaytettavan varsin usein. Tapeltuani taksikuskin kanssa matkan hinnasta (voitto!) saavuin mukavalle hostellille, joka oli onneksi korttelin verran kauempana sotatannerta muistuttavalta backpackerkadulta. Keskustelin sujuvasti englanniksi vartin verran huonekaverin kanssa, kunnes tajusimme olevamme molemmat samasta maasta ja vaihdoimme suosiolla kotimaiselle taajuudelle.
Kymmenen hengen reissariporukalla kavimma syomassa hotpot-mestassa (jo Kiinasta tuttu keita-itse-ruokasi senkin laiska asiakas -konsepti), jossa useimmankin ruokailijan padassa kiehui sammakko. Kanadalainen kundi Eric kaivoi kassistaan pehmohain, jonka istutti poytaan kuvattavaksi sammakon viereen. Ericin reissublogi kertoo pehmohai Finin seikkailuista ympari maailmaa. Harmikseni unohdin kysya blogin osoitetta. Yritin jalestapain googlettaa erilaisilla hakusanoilla, mutta eipa viela onnistanut. Syotyamme istuskelimme katukuppilassa kahtelemassa paikallisten amatoori-Jacksonien tanssiesityksia ja nauttien halpaa n.40 senttia maksavaa olutta. Ranskalainen Lea on asustellut Saigonissa jo nelisen kuukautta, ja mimmi nayttikin sitten parin paivan aikana erinomaiset paikalliset ruokaravintelit. Vietnamilainen ruoka on loistavaa!
Vietin kokonaisen paivan Vietnamin sodassa. Aamupaivalla kavin ihmettelemassa vietkongin kayttamia Cu Chi -tunneleita. Varsinaisesti tunnelien sisalle ei paassyt kuin 120 metrin matkalle, mutta lieva ahtaanpaikan kammo yritti iskea paalle jo puolessa valissa ryomimista. Tunneleita kaytettiin taistelujen aikana piilopaikkoina, majoitustiloina, huolto- ja viestintareitteina ja varastoina. Voin vain kuvitella pitkia ahtaita oita tunneleissa piileskellessa, vaikkakin mie oon lomalaskeineni varmasti jo kolmen vietkong-sissin kokoinen. Sissisodassa kaytetyt riisipeltoihin katketyt ansat olivat myos melko kettumaisen nakoisia.
Tunneleilta jatkoin samalla tarmolla sotamuseoon. Museo tuntuu herattavan immeisissa melko ristiriitaisia tunteita. Totta on, etta museo esittaa sodan vahvasti vietnamilaisten kannalta lilluen patriarkaalisessa propagandassa, mutta valokuvat esim. hymyilevasta amerikkalaisesta sotilaasta roikottamassa vietkong-sissin paata ovat tosiasioita, joita ei voi kieltaa. Kuulin sittemmin tarinan amerikkalaisrouvista, jotka olivat sita mielta, ettei mitaan kauheuksia oikeasti ole tapahtunut, vaan kaikki on pelkkaa Amerikkaa vastaan suunnattua propagandaa.
Museo pelaa pitkalti vaikuttavilla valokuvilla. Minuun iskivat ehka vahvimmin kuvat lapsista, jotka olivat syntyneet epamuodostumien ja muiden vammojen kanssa Agent Orange-myrkyn takia. Museossa oli myos hieno valokuvanayttely, jonka otokset oli keratty kentalla kuolleiden sotavalokuvaajien arkistoista.Vietnamin sodasta (tai Amerikan sodasta, kuten taalla sanotaan) on tehty jokaisen kantilta niin monta kirjaa, leffaa, tv-sarjaa jne, etten tassa sen kummemmin heittaydy Tutteli Hammermanniksi, vaan annan jokaisen pohtia sodan syita ja seurauksia ihan tykonansa.
Saigonista tehdaan kymmenia erilaisia halpoja turistireissuja lahialueille. Halusin nahda Mekong Delta -alueen, joten huristelin sinne minibussilla parinkymmenen muun turistin kanssa. Ihan ok reissu, paremmillakin olen joskus ollut. Suurinta antia lienee ollut veneilla suhaaminen pienia joenuomia pitkin. Jannittavampaa suhaamista oli kuitenkin Saigonin katujen ylittaminen hallitussa liikennekaaoksessa. Nyrkkisaantona on kulkea rohkeasti ja maaratietoisesti kadun yli mopojen ja autojen suihkiessa ohi kummaltakin puolelta.
Tulin yobussilla pari paivaa sitten Nha Trangiin. Toisaalta tykkaan paikasta kovasti, toisaalta olen jo valmis jatkamaan huomenna matkaa. Olen paa-asiassa maata karissyt manaattina rantsussa. Nahkan palamisesta syytan Filppareilla aloittamaani malarialaakitysta, jonka sivuvaikutuksena on (laakarini kieltaessa jyrkasti asian) yliherkkyys auringolle. Niinpa otan riskin ja jatan laakkeet vastedes ottamatta. (Tulkoot malaria, olivat hanen viimeiset sanansa...) Kavin mukavalla saarireissulla ja tanaan aivan mahtavalla sukellusreissulla.
Mitaan sen kummempaa hyvaa reissuporukkaa taalta ei ole loytynyt. Englanninkielinen sanapari random people kuvastaa ehken eniten sita, etta olen lahinna hengaillut ja jutustellut irtotuttavuuksien kanssa. Saarireissulla oli kolme brittimimmia, joiden kanssa hengailin paivan. Sukellusreissulla oli kiva norjalainen kundi, jonka kanssa kavimma luntsilla. Chilelainen kundi samasta huoneesta yritti turhaan pyydella drinksuille; olen ollut ihan elakelainen ja kaynyt aikaisin nukkumaan heratakseni reissuilleni aamuvarhain. Hieman ironista, silla Nha Trang jos mika on pahimman luokan biletysmesta. Tata kirjoittaessani (iltapaivalla kolmen aikaan) ohitse horjuu juuri tuhannen paissaan oleva parikymppinen kundi puristaen toisella kadella halpaa kaljatolkkia ja tukien toisella kadella itseaan seiniin ja vastaantulijoihin. Jiihaa lansimainen turismi.
Tama lansimainen turisti lahtee nyt kyselemaan minkatyyppisia bussilippuloita loytyisi Hoi Aniin huomiselle. Rantalaiskottelu saa luvan loppua, nyt lahden kohti kylddyyria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)