Viimeinen Viikko

Näin se kuluu, vuorottelun viimeinen viikko. Päivät maatessa auringossa, illat pakatessa viimeisiä tavaroita muuttoa varten. Äiteen kanssa viimeisteltiin partsinsohvaprojekti. Vanhoista päiväpeitteistä ja patjasta rakennettiin pehmusteet kuormalavasohvaan. Talviturkki tuli heitettyä yllättävän aikaisin vuodenaikaan nähden. Yleensä tämän vilukissan saa heitettyä järveen vasta heinäkuun helteissä. Helteet iskivätkin nyt.

Olen yrittänyt turhaan katsella vuoden varrella kertyneistä valokuvista näppärää kaikenkattavaa top kymppiä, joilla voisin tiivistää reissuni yhteen kollaasiin. Mahdoton tehtävä. Jatkan yrittämistä. Palataan tähän myöhemmin

Kävin viikonloppuna Lappeenrannassa viettämässä perheviikonloppua. Inside-vitsi, tuskin aukeaa muille kuin asianosaisille. Porukkaan kuuluu vuorottelijan lisäksi neljä hauskaa immeistä, joiden kanssa aikaa on tullut vietettyä erinäisten harrastusten parissa. Tällä kertaa harrastuksiin kuului frisbee-golf, kiipeily temppuradoilla Flow Parkissa, syöminen ja juominen. Emäntä oli iskenyt pöydän niin koreaksi, notta ihme kun pöydän (tahi syöjien) jalat kantoivat. Hauskaa oli niin notta hampaisiin sattui.

Ehdimme aivan sattumalta tyypittämään Pikisaaren frisbee-golf radan. Ilmoitustauluun isketyssä lappusessa luki notta rata lopetetaan ja korit haetaan poies seuraavana päivänä. Heittelimmä siis frisbeetä. Minä hävisin. Reippaasti. Eipä siitä sitten sen enempää.





Flow Parkissa kiipeillään puiden väleihin viritetyillä radoilla. Pitkä rata sisältää putkissa ryömimistä, köysillä tasapainottelua ja kaikenlaista roikkumista vaijereiden varassa. Kypärä oli päässä ja turvavaljaat kiinni vaijerissa, mutta muutamassa kohdassa jännitti silti melkoisesti.

Olin onneksi käynyt siedätyshoidattamassa korkeanpaikankammoani Perun vuorilla. Terassilla aikaisemmin nautittu rauhoittava siideri pelasti myös tilannetta tiettyyn pisteeseen asti, mutta muutamassa hankalammassa kohdassa iskin liinat kiinni ja kieltäydyin liikkumasta etiäpäin. Perässä tulevat teinit joutuivat tsemppaamaan vanhusta tiukassa paikassa. Toisin sanoen teinejä kyrsi se, että panikoiva pullea turisti tukki reitit.





Tulevana viikonloppuna vietetään vielä parin toverin nelikymppisiä. Innolla odotan kivoja kekkereitä. Sitten onkin loma valmiiksi taputeltu. Hieno vuosi, eipä voi muuta sanoa.

Vaikka vuorottelu on ohi ja Vuosi Vuorotellen -blogini hiipuu töihinpaluun myötä, jäin hieman koukkuun tähän bloggaamiseen. Tuumin jotta jatkaisin blogin kirjoittamista toisenlaisen otsikon alla. Riittääkö arjesta tarinaa niin paljon kuin reissun päältä, se jääköön nähtäväksi ja luettavaksi.

Muuttoa ja Budapestiä

Mitenkä kummassa yksiössä asuneella ihmisellä voikin olla niin paljon (turhaa) tavaraa? Omaisuus ei kulkenutkaan maalta Helsinkiin yhdellä kärryllä, vaikka osa huonekaluista oli vanhana ja huonona hävitetty ja lainamööpelit oli palautettu oikeille omistajilleen. Yllättävän moneen paikkaan olin ehtinyt laatikoita ja pussukoita viime kesänä kätkeä. Suurin osa tavaroista lojuu vielä laatikoissaan uuden kämpän lattioilla, sillä en ole kovinkaan paljon aikaa viettänyt puolityhjällä kämpällä. Olen pakoillut järjestelyjobia järjestelmällisesti. Muutto on ihmisen parasta aikaa...

Kävin Budapestissä hillittömän Himmeän porukan kanssa. Tutustuimme aikoinaan samassa duunipaikassa ja olemme tehneet jo kymmenen vuotta Suomen reissuja. Tasavuosien taipaleen kunniaksi otimme lennot hieman pidemmälle.

Budapest on kaunis kaupunki; niskat meinasivat niksahtaa kun ihailin rakennusten katonreunojen koristuksia ja parvekkeita. Meillä oli korkeahuoneinen vanha asunto, johon lössi mahtui levittäytymään mainiosti. Päivät menivät leppoisasti katuja tallatessa ja pysähdellessä sinne tänne minne nenä näytti.



Jokainen oli saanut valita muutaman must -paikan, joita käytiin porukalla kahtelemassa. Meikäläisen lyhyestä listasta löytyi Terror House, eli natsien ja kommunistien hirmutöistä kertova museo, sekä rauniobaarissa käynti. Budapestissa on vanhoja asuinkelvottomia rakennuksia, joiden pohjakerroksiin ja sisäpihoille on perustettu hauskasti sisustettuja erikoisia pikku baareja.





Toistenkin listoilta löytyi hyviä settejä. Kävimmä perinteisellä Tonavaristeilyllä, kahtomassa Linnavuoren rakennuksia ja shoppailemassa ostoskadulla ja Kauppahallissa. New Yorker ei petä koskaan. Muutamalla aurinkoisella terassilla piti tietenniin pysähtyä kävelyn lomassa.

 

 

Todennäköisesti tein vimoisen ulkomaanreissuni pitkään aikaan. Palasin Savoon keräämään loppuja omaisuuksiani kokoon ja miettimään kalustepolitiikkaa. Rahat on tuhlattu reissaamiseen ja uuden kämpän vuokra on massiivinen, joten päätin aloittaa Koti kuntoon pikkurahalla -projektin. Sain käsittelyyni vanhat 70-luvun keittiönkalusteet, jotka hioin ja maalasin. Maalaria minusta ei taida tulla, mutta eiköhän noilla tuoleilla jotenkin pysty istumaan. Jos pienet maalivalumat iskevät silmään, himmennetään valoja.

Useat toverit ovat avustaneet kodinkoneiden ja kalusteiden hankinnassa. Uutta rompetta en taida joutua ostamaan kuin ehken lipastot. (Ellei joku lukija nyt yhtäkkiä satu muistamaan että kaksi valkoista Ikean Malm -lipastoa lojuu käyttämättömänä varaston nurkissa... :))

Uuden kodin partsi tuottaa ehken eniten päänvaivaa. Asuin vuosia keskustassa ilman parveketta, ja narisin useampaan otteeseen notta jos vain olisi parveke, johon voisi iskeä kukkaa ja muuta härpäkettä. Pitää varoa mitä toivoo, sillä uuden kotini parveke on iso kuin varalaskeutumispaikka.

Partsin lattia on huonossa kuosissa, kattoa ei ole kuin muutaman rikkonaisen muovilevyn verran ja kaiteeseen on kasvanut kiinni pieni koivu. Sain immeisiltä näppäriä sisustusvinkkejä, joista kuormalavaideat jäivät pyörimään mieleen. Velipoika raijasi pihatantereelle pari kuormalavaa, joista aloin askarrellapaskarrella sohvaa partsille. Hiominen ja pensselin kanssa heiluminen onnistui pienen oppitunnin jälkeen, mutta pehmustepuoleen tarvitsinkin isolla kädellä äiteen apua. Projekti on vielä hieman vaiheissaan. Sukkuloin huomenna iloiselle viikonloppureissulle Lappeenrantaan. Kassellaan sieltä palattua mimmottinen sohva lähtee mukaan Helsinkiin.

Vuorotteluvapaata on enää vähän yli viikko jäljellä...

Kotimaan kamaralla

Pitkä mahtava reissu on takana, mutta vuorotteluvapaata jatkuu vielä kesäkuun alkuun. Reissu oli tolkuttoman hieno kokemus, mutta oli myös melekoisen hienoa tulla takaisin. Pakko tunnustaa, että loppuvaiheessa reissuväsymys alkoi iskeä ruosteiset kyntensä vuorottelijaan. Olin saanut sellaisen yliannostuksen kaikesta kauniista ja kiinnostavasta, että ihan jokainen lumihuippuinen vuoristomaisema ei enää saanut irroitettua ihastuksen huokauksia.

Rinkan pakkaaminen ja purkaminen ja maiden/reissutoverien/kielten/valuuttojen/maisemien/tapojen vaihtaminen alkoi vaatia veronsa. Viimeisinä päivinä nautin enemmän hostellilla lojumisesta ja leffojen kahtelusta, kuin siirtomaavallan aikaisen arkkitehtuurin ihastelusta. Matkan kesto teki tehtävänsä hyvin, eikä paluu arkeen ollutkaan sellainen peikko, kuin alkumatkasta luulin. Vallan hymyilytti, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle.

Otin Perusta tullessa vuorokauden välilaskun Madridissa. Kiertelin hissukseen kaunista keskustaa ja kävin bongailemassa kuuluisien maalareiden tauluja Pradossa. Yritin nukkua univelkaani poies huonolla menestyksellä. Univelka kostautuikin sitten Suomen päässä koheltaessani Helsinki-Vantaalla enemmän kuin matkaajien laki sallii. Olin väärässä hallissa hakemassa rinkkaani, unohdin ostokset koneen hattuhyllylle ja pyörin muutenkin häkkyränä korvat höröllä ihmetellen, kuinka kummassa ympärilläni puhutaan Suomea. Urpo; olet Suomessa. Sanoinkin asiat kuntoon hoitaneille Finskin virkailijoille (takahuoneesta oikeaan halliin hakemaan rinkkaa, tavarat noudettiin koneesta Urpolle), että jos jossain kannattaa mokailla, niin sitten toimivalla kentällä ja omalla äidinkielellä.

Varasin useamman viikon Suomessa ennen duuniin paluuta, sillä olin varma, että etsin kuumeisesti asuntoa ja juoksen asuntonäytöissä koko toukokuun. Viimeisellä Perun viikollani olin saanut sähköpostia, jossa minulle tarjottiin kotia heti palattuani. Vieläpä melko näppäriltä huudeilta. Että joskus ne asiat vaan loksahtelevat kohdilleen.

Viikko Suomessa on vierinyt vauhdilla. Olen nähnyt tovereita ja soitellut lainapuhelimellani (omahan on limalaisella Tarmo Taskuvarkaalla) nopeimmat kuulumiset ympäri Suomea. Kävin työpaikalla anomassa kesälomaa, vaikken ole vielä edes töissä. Söin voileipäkakkua koiran synttäreillä. Join parissa päivässä koko loppuvuoden kahvikiintiön tavatessani peräkanaa immeisiä erinäisissä kahvittelupaikoissa ympäri Helsinkiä.

Vuorotteluvapaani jatkuu vielä. Luvassa on muuttoa, lisää tovereiden näkemistä, kemuja, viikonloppureissuja Suomessa sekä Budapestin pitkä viikonloppu. Tähän mennessä vuosi vuorotellen on ollut loistava. Jatkukoon se loppuun asti samanlaisissa merkeissä.

Arequipa ja Colca Canyonin trekki

Bussimatka Arequipaan oli lystikas; kauniit vuoristomaisemat ja paljon 70- ja 80-luvun musavideoita, joille, ja etenkin joiden hiustyyleille nauroimme Mien kaa kippurassa. Leffavalikoima koostui katastrofielokuvista. Aina hyva ja rauhoittava valinta maailman vaarallisimmille teille.

Arequipa on kaunis aurinkoinen 1500-luvulla perustettu kaupunki valkoisine sillarista rakennettuine taloineen. Jalleen niita mestoja, joihin immeiset jaavat jumimaan paivakausiksi suunniteltua pidempaan. Minakin loysin heti hostellille saapuessani tutun naaman Machu Picchun trekilta. Tama jenkkimimmi oli loininut Arequipassa kyseisesta trekista saakka enemman tahi vahemman juhlintajaksolla. Jaksoin notkua mimmin possen seurassa yhden illan, mutta koska en ole enaa yla-asteikainen, enka muutenkaan saa iloa toisten reissaajien aksenttien ja puhetyylien mollaamisesta, jatin taman porukan suosiolla seuraavana paivana ja vetaisin kunnon yliannostuksen kulttuuria ja nahtavyyksia. Seuraavan illan istuskelinkin huomattavasti hyvantahtoisemmassa ja mielenkiintoisemmassa seurassa.

Santa Catalinan luostari oli ehken kiinnostavimpia rakennuksia Perun turneella. Luostariin hyvaksyttiin nunniksi perheen toisia tyttaria vain korkea-arvoisista espanjalaisista piireista. Rikkaat nunnat viettivat luostarissa varsin makeaa elamaa orjineen paivineen, (ilkeamielisia juoruja ja urbaanilegendoja liikkuu asian tiimoilta) kunnes paikalle lahetettiin tiukka dominikaaninen nunna pistamaan juhlat kuriin ja nunnat jarjestykseen. Luostari oli kuin pieni kaunis varikas kaupunki keskella suurempaa valkoista kaupunkia. Notkuin luostarin kapeilla kujilla ja nunnien koristeellisissa huoneissa yrittaen ovelana kettuna imea korvat horolla ilmaiseksi mahdollisimman monen ylihintaisen turistioppaan tarinoita ja jorinoita.

Kurkistin paivan aikana pariin kirkkoon ja vierailin vanhoissa varakkaiden immeisten asuinrakennuksissa ihaillen koristeellisia ja jylhan pompooseja huonekaluja. Kavin Juanita-muumion museossa, vaikka Juanita itse oli parhaillaan kunnostettavana. Paikalla lasisessa jaakaapissaan oli kuitenkin toinen inkojen uhraama tyttomuumio, Sarita.

Andeilta on loytynyt muistaakseni 18 lapsen jaatynytta muumiota. Inkat uhrasivat lapsia jumalina pitamilleen vuorille. Juanita oli sailynyt hammastyttavan hyvassa kuosissa jaisen vuoren huipulla ennen kuin lumivyoryma paljasti tyton haudan. Nama nuoret uhrattavat olivat melkoisia karpaaseja. Muutaman vuoden ikaisina valitut edustuskelpoiset uhrilampaat kerattiin kodeistaan omiin taloihinsa, joissa heita alettiin valmistella ja kouluttaa (lue; aivopesta) tulevaa uhraustaan varten. Ensin kaveltiin pitka matka Cuscoon seremonioita varten, ja sitten useamman paivan marssiturnee vuorille, joissa uhraaminen tapahtui. Lapset kuihdutettiin paastolla ja huumattiin kokalehdilla ja -juomilla siihen kuntoon, notta isku ohimoon tuntui vahemman raa`alta toimenpiteelta.

Arequipan lahella on Colca Canyon, johon lahdin kolmen paivan trekille. Colca Canyon on kuulema tuplasti syvempi kuin Grand Canyon, mutta itsehan en ole tuota jalkimmaista kaynyt kahtomassa. Hieno ja sopivan tasoinen trekki laiskanpulskealle turistille. Aamut kaveltiin ja illat syotiin ja lojuttiin. Andien kondoorit olivat upea naky, vaikken mikaan ornitologi olekaan. Meijan porukan opas Miguel oli mainion lunki kaveri, joka tiesi nopeita oikoreitteja, jotka lyhensivat marssimatkaa ja mahdollistivat pidemman laiskottelun auringossa uima-altaalla vuorten keskella.

Porukka oli muuten mainiota, mutta loytyihan se arsytyspisteita rajusti tokkiva immeinen viimeinkin nain reissun loppuvaiheessa. Huumorintajuton ja toykea saksalaismimmi, joka puhui taukoamatta Kuubalaisesta Poikaystavastaan ("Kuubalainen Poikaystavani rakastaa valkoista ihoani, siksi en ota aurinkoa" "Kuubalainen Poikaystavani avaa minulle aina ovet, kaikilla itseaan arvostavilla naisilla pitaisi olla Kuubalainen Poikaystava" "Mita, eiko sinulla ole Kuubalaista Poikaystavaa?") Jos ikina kuulen tuon sanaparin uudestaan, multa varmaan rajahtaa paa. Ainoat hauskat hetket mimmin kanssa koin, kun han kertoili saksalaisista sukulaisistaan, jotka ottavat aina tuppervaara-astiat mukaan buffetravintoloihin ja post-it-laput mummolaan merkitakseen perintotoiveet.

Mutta kuten sanoin, reissu on loppuvaiheissaan. Puskin vappuaattona yobussilla takaisin Limaan. Vieressani istui oikein mukava limalaiskundi, jonka kanssa jutellessa ja leffoja katsellessa matka sujui nuohevasti. Otin hieman nopeita kaanteita taalla Liman paassa, ja lahdenkin jo illalla yrittamaan kohti Eurooppaa. Perun ja Bolivian keikka oli pintaraapaisu Etela-Amerikkaan, mutta hyva ja tiivis sellainen. Paan sisaisessa karttapallossa pyorivat jo Ecuador ja Kolumbia, mutta todennakoisesti seuraavan parin vuoden matkakohteeni ovat taman rahaanielleen turneeni jalkeen Mikkeli ja Pieksamaki.

Suolaa, suolaa, enemman suolaa...

Kolmen paivan autoreissu Uyunin suola-aavikoille oli nappivalinta. Naissa valmiiksi taputelluissa autoreissussa ottaa kieltamatta aina tietoisen riskin. Immeinen isketaan maastoautoon viiden tuntemattoman tyypin kanssa. Tassa parhaat ystavasi kolmeksi seuraavaksi paivaksi. Parjailkaa.

Bussissa Sucresta Uyuniin tutustuin tanskalaiseen Mieen, jonka kanssa hengailtiin ilta ja kaytiin kylan parraassa pitsapaikassa. Pistakeehan Minute Man korvan taakse, jos satutten nurkille. Tultiin juttuun mainiosti, joten harmiteltiin vahan sita, etta oltiin ostettu reissut eri firmoilta, ja paadyttiin eri autoihin. Mutta eipa hatia, olihan sita mukiinmenevaa sakkia meikalaisenkin autossa. Pari hauskaa brassia, ranskalainen pariskunta ja hollantilainen Boliviassa asuva mimmi.

Yhteiseksi kayttokieleksi vaantyi espanja, mika olikin taman turistin kielitreenin kannalta mainio asia. Stressia aantamisesta ja kielioppisaannoista helpotti myos se, etta kukaan kuskia lukuunottamatta ei ollut natiivipuhuja. Kuski puhui vain espanjaa, joten kaikki info matkanvarrella nahdyista ja koetuista asioista ei valttamatta tullut aivan sataprosenttisesti ymmarretyksi, mutta paaosin pysyin kartalla. Kuski oli onneksi pateva ja semiraitis hemmo, ja autokin hajosi vain pari kertaa.

Jos nyt hakemalla hakee mitaan huonoja puolia reissusta, niin kolmen paivan annos autossa pauhaavaa brassimusaa alkoi hieman kiristaa ohimoita. En oikein osannut valita arsyttivatko enemman Mies ja kitara -tyyppiset imelan romanttiset rampytykset vaiko mukacool teknomusa pakollisin rappiosuuksin letkein latinorytmein. Viimeisena paivana oli melko lahella, ettei brassimimmin musavehkeelle kaynyt kuin eraallekin S.O.A.D:in levylle muinaisella mokkireissulla liian monen Lonely Day -toiveuusinnan jalkeen. Asianomaiset muistanevat tapauksen =).

Kuulin myohemmin parilta muulta reissaajalta, kuinka heilla viimeinen ajopaiva oli mennyt hieman kateen kuskin ollessa kanuunassa tahi vielakin paissaan. Matkustajien taytyi vakisin yrittaa pitaa kuskia hereilla ettei auto paatyisi ojan pohjalle. Taman torttoilyn vuoksi osa porukasta myohastyi busseistaan ja joutui viettamaan ylimaaraisen yon Uyunissa, joka on varsin ruma ja mitaansanomaton kaupunki.

Luulin aluksi notta reissu koostuu vaan suola-aavikolla steppailemisesta, mutta matkan varrelle osuikin kaikkea mahdollista luonnonilmiota kuten kaktussaari, ihanan varisia laguuneja, jattimaisia kivimuodostelmia ja kuumia lahteita. Elukoita nakyi vikunjoista flamingoihin. Turistin muistikortilla on varmaan sata kuvaa flamingoista... Arska paistoi ja vuoristoiset maisemat olivat messevat. Luntsi nautittiin ulkoruokinnassa milloin millakin suola-alustalla istuen. Loppureissun ajan kaikkien housujen takapuoli loisti valkeasta suolasta. Yotkin nukuttiin suolapedeilla suolasta rakennetuissa hostelleissa. Jokunen dorka nahtiin uteliaana nuolaisemasta hostellin seinaa. Allekirjoittanut ei kuulunut tahan ryhmaan.

Suola-aavikoilla kuuluu luonnollisesti ottaa mukahauskoja valokuvia perspektiivia kayttaen. Turisti pitelemassa toista turistia kammenellaan ja muuta vahemman originaalia otosta. En uskalla talla hostellin tokkivalla koneella ladata kuvia, mutta jokunen yritelma itsekin rakenneltiin. Kuvia tuloo nakyville sitten Suomeen palattua.

Palasin yobussilla La Paziin tuttuun ja mukavaan hostelliin. Oli kuin olisi kottinsa tullut. Tanskalainen Mie majoittui samaan huoneeseen ja hostellilta ja kylilta loytyi paljon muitakin tuttuja matkan varrelta.Tassahan nama pari paivaa on tulluna hengailtua mukavassa porukassa. On tallailtu hiljakseen kaupungin katuja, katseltu jalkapalloa kuppiloissa, tehty vahan ostoksia (tasapainotellen tayden rinkan ja tyhjan lompakon valilla) ja kayty syomassa ja juomassa erinaisissa ravitsemusliikkeissa. Brittikundi Ricky on kasvissyoja, joten meikalainenkin on nyt luvattoman usein kaynyt lihattomilla sapuskoilla.

Death Roadin vaarallisuus tuli todistettua taas kerran; tuttu skottikundi oli kaatunut maessa ja telonyt katensa melko pahaan kuntoon. Kundin matkasuunnitelmat muuttuivat radikaalisti, kun katta pitaa nyt hoitaa La Pazin sairaalassa. Tieblokit ja mielenosoitukset ovat myos muuttaneet monen suunnitelmia. Edelliselta La Pazin keikalta tuttu irkkukundi on yrittanyt pari paivaa paasta haluamaansa kohteeseen, mutta joka paiva bussiasemalta sanotaan ettei onnistu, blokit estavat kaupunkiin paasyn. Alkaa hieman syoda miesta.

Tama paiva pyoritaan viela nailla huudeilla, mutta huomenna jatkan aamusella matkaa takaisin Perun puolelle Arequipaan. Mie tuloo samalla bussilla, mutta jatkaa sitkeana sissina samaa reittia Limaan asti. Mie vietan viikon verran Arequipassa ja saatan jonniin pienen trekin tehda. Jos jaksan. Alkaa olla rehellisesti sanottuna paukut aika vahissa nain reissun loppua kohden. Tanaankaan ei olla tekemassa mitaan sen kummempaa, todennakoisesti kaydaan kokamuseossa jos jaksetaan, ja lojutaan muuten leffoja katsellen hostellilla. Ei vaan aina jaksa menna tukka putkella kokemassa uutta ja erilaista. Enhan mie Suomessakaan riehu joka paiva erilaisissa kulttuurikohteissa.

Mietteet ovat olleet naina paivina usein jo Suomen puolella. Asunnon haku alkaa painaa paalle. Helsingista kivan yksion loytaminen napparalta alueelta ei olekaan kovin helppoa. Koskaan elamassani en tule saamaan Krunan linnan veroista kamppaa. Laitoin toivoni jalleen kerran halpoihin kaupungin tyosuhdeasuntoihin, mutta kaupungin organisaatiomuutos siirsi paivahoidon omaksi virastokseen, ja tyosuhdeasuntojen maara romahti minimilukemiin. Pitakee peukkuja. Ja saapi myos laittaa sanaa kiertamaan, notta koyha matkailija kaipaa halpaa kivaa kamppaa hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Ja lehmat lentavat.

Toukokuun kohdalle kalenteriin on myos kertynyt kaikkea napparaa pienta reissua ja juhlaa. Muuttokin pitaisi toivon mukaan jarjestaa jossain valissa, ja tavarat ovat tietenniin levallaan ympari Suomea. Mutta eipas nyt menna viela asioiden edelle. Siirretaan ajatukset takaisin nykyhetkeen. Aurinko paistaa La Pazissa, ja maha on taynna ilmaisia aamupalapannukakkuja. Ei hassumpaa.

Seikkailua Boliviassa

Paasinhan mie Boliviaan, kun kavin muodollisuudet lapi kummallakin rajalla, toisin kuin reissutoverini Kevin. Pienta pompotusta jonosta toiseen tosin esiintyi, mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin virkavalta ei vaadi lahjuksia. Bolivian puolella nuoren rajavirkailijan oli poistuttava suomipassin kanssa takahuoneeseen kyselemaan esimiehiltaan notta mika tama Suomi on ja saavatko sen kansalaiset tulla maahan.

Viihdyin La Pazissa neljan paivan verran. Bolivian virallinen paakaupunki on Sucre, mutta La Paz on hallinnollinen paakaupunki. Tahi tamakin riippuu siita, kenelta kysyy. Muutenkin Bolivian historia ja politiikka on herttaisen sekavaa. Korruptiota, satoja vallankaappauksia ja jatkuvia lakkoja ja mielenosoituksia. Toiset ylistavat kokanviljelijoita tukevaa presidentti Evo Moralesia, toiset pitavat hemmoa pahimpana peikkona. Osallistuin mainiolle kaupunkikierrokselle, jossa opas yritti havainnollistaa naita kaikkia verisia vallankaappauksia ohjaamalla naytelmaa, jossa paaosaa esitimme me turistit. Miekin paasin ampumaan erasta hallitsijaa, mutta ammuin kolmesti ohi, ja myos meikalainen paastettiin hengilta ennen pitkaa. Aina ei voi voittaa.

La Pazin katukuvaa voipi seurailla tuntikausia. Cholitat, perinneasuiset mammat paalaella keikkuvine hattuineen vaeltavat isojen taakkojen kanssa. Noitamarkkinoilla myydaan kuivattuja laamansikioita ja -poikasia (lieko oikea termi laaman lapselle) onnenkaluiksi. Moni bolivialainen luottaa noitatohtoriin enemman kuin laakariin, ja noitamarkkinoilla onkin tarjolla kaikenlaista troppia kaikenlaiseen vaivaan. Uusille taloille tuo vahvuutta ja onnea, jos perustuksien alle haudataan jotain elavaa. Kuulema laamat ja harat ovat peruskauraa tahan tarkoitukseen, mutta villeimmat tarinat kertovat ihmisuhrauksistakin. Kuulin hurjaa juttua siita, kuinka itsensa tajuttomiksi juoneita juoppoja on muilutettu rakennuksille ja haudattu elavana perustuksiin. Samalla teemalla jatkaakseni; eraat tarinat myos kertovat, etta La Pazissa on nelja paikkaa, jossa voit tehda itsemurhan juomalla ihtesi hengilta. Asiakkaalle annetaan huone taynna hemmetin vahvaa kotipolttoista viinaa ja sitten ovi isketaan lukkoon. Ei muuta kuin anti lipittaa vaan kunnes henki lahtee.

Ekana paivana hostellilla tutustuin kaikentyyppiseen kanssamatkustajaan, mutta parraiten sveitsilaiseen Petraan, jonka kanssa sitten hengailtiin La Pazissa enemman tahi vahemman hengenvaarallisissa harrastuksissa. Kavimma kahtomassa paikallista showpainia, jossa supersankariasuiset kundit ja cholitat (katso ylla) paiskoivat toisiaan kanveesiin niin etta tatami tarisi ja (teko)veri lensi. Tyypit ottivat homman varsin tosissaan, ja valilla taistelu levisi katsomon puolelle. Muutama aikaisemmin painimatseja katsomassa kaynyt toveri oli vinkannut, ettei tilaisuuteen kannata valttamatta laittaa puhdasta valkoista paitaa paalle. Tama kavi selvaksi, kun raka ja veri lensi pitkin etupenkkien katsojia. Vaikka painimatseihin myydaan kalliimpia turistilippuja, tilaisuus oli selvasti paikallisten suurta sunnuntaihuvia. Koko perheen voimin kokoonnutaan kannustamaan lempicholitaa ja heittelemaan popcornia vastapuolen paalle.

Jostain kasittamattomasta syysta kavin myos maastopyorailemassa alas maailman vaarallisemmaksi tieksi kutsuttua Death Roadia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Yungas-tie  Kyseisella patkalla kuolee vielakin silloin talloin hurjapaisia pyorailijoita. Viimeisimmin henkensa menetti ilmeisesti turistimimmi, joka yritti ottaa valokuvaa vauhdissa. Ei valttamatta fiksuin mahdollinen idea tuolla serpentiinitiella, jossa suurin pudotus taitaapi olla 800 metria. Pelotti niin perkuleesti, mutta otin aika rauhallisesti ja jattaydyin porukan hannille hissuttelemaan omaan tahtiini puristaen jarrua hikisin kourin. Jarruissa roikkuminen ja 55 kilometrin jyristely monttuista tieta aiheutti tolkuttoman kivun kasivarsiin. Aivan kuin joku olisi vaantanyt tylsalla veitsella lihaa irti luista. Kaikesta huolimatta reissu kannatti. Mahtavat maisemat, hauska fillarointiporukka, ja tulihan taas voitettua ihtensa talla korkeanpaikankammosaralla.

Olen nyt notkunut pari paivaa Sucressa. Ihana pieni aurinkoinen siirtomaavallan aikainen kaupunki, jossa ei ole paljoa muuta tekemista kuin opiskella espanjaa, paistatella auringossa ja kavella kauniita pienia katuja. Todennakoisesti jos kasissa olisi enemman aikaa, olisin jaanyt itsekin viikoksi tahi pariksi petraamaan kielitaitoani, mutta kello kaypi kohti reissun loppua. Ovelana kettuna hengailen iltaisin hostellin kattoterassilla kotilaksyjaan tekevien hostellikamujen kanssa, ja imen ihteeni siina sivussa muutamia tarppeja ja unohtamiani kielioppisaantoja. Olen tolkuttoman kiitollinen siita, etta puhun edes auttavasti espanjaa, se on auttanut nailla nurkilla paljon. Toisaalta tunnustan itselleni olevani niin kovapainen, etten todennakoisesti koskaan tule oppimaan espanjaa tarpeeksi hyvin tahi olemaan sujuva puhuja. Nailla mennaan.

Jatkan huomenna matkaa kohti Uynia ja suolatasankoa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni Bolivian mielenosoitukset ja tieblokit olivat ensimmainen este reissun onnistumiselle, mutta onneksi tie-esteet on nyt poistettu ainakin pariksi paivaksi. Toinen odottamaton este oli suola-aavikoilla jarjestettavat teknokemmakot, jonka takia kaikki hostellit ovat aivan tukossa. Paadyinkin ostamaan hivenen kalliimmalla hinnalla jarjestetyn reissun taalta Sucresta kasin. Pienen hintaeron kestaa, kun saan bussiliput ja varman hotellihuoneen samaan diiliin.

Nalka iski. Lahden kokkailemaan pastaa varsin erikoisen saksalaisen kundin pitamaan hostelliin. Illalla oli myos tarkoitus kayda leffassa parin hostellitutun kanssa. Taalla Sucressa olisin viihtynyt pidempaakin, mutta tie kutsuu ja matka jatkuu.

Puno ja Titicaca-jarvi

Taytyy myontaa etta tein mokan jattaessani Cuscon viimoiselle paivalle tavan inkarauniokierroksen. Maantasalle hajonneet kivikasat eivat Machu Picchun jalkeen enaa oikein tuntuneet miltaan. Kavin myos muutamassa museossa kahtomassa korkea-arvoisten inkojen muumioita ja muokattuja kalloja. Mita suipompi paakallo, sita arvokkaampi inka.

En vielakaan syonyt marsua. Kokalehtiteehen ja imelanmakuiseen Inca Kolaan kyllastyin jo niin huolella, ettei kumpaakaan tarvitse juoda enaa koskaan. Kokalehtiteen sanotaan auttavan moneen vaivaan, mm. vuoristotautiin, mutta ei sita immeinen ilokseen juo. Kuulema saadakseen saman vaikutuksen kuin kokaiinista kokalehtia taytyy pureskella 125 kiloa 10 minuutin sisaan, joten ei nimi teeta pahenna, vaan maku.

Saavuin keskiviikkona aamuyolla Cuscosta Punoon, Titicaca-jarven rannalle. Sain onneksi heti sangyn mukavasta hostellista. Useimmat hostellit pitavat tiukasti kiinni sisaantsekkausajoista, mutta nama omistajavellokset eivat onneksi tuijotelleet pykalia. Vetelin koiranunta pari tuntia ja ryomin tukka pystyssa aamupalalle. Maailma on pieni, sanoi turisti, kun hostellin aulassa tuttuja naki. Kanadalaiset Agosta ja enonsa Kevin Machu Picchun trekilta olivat sattumalta osuneet samaan majapaikkaan.

Agostan eno Kevin oli tosin parhaillaan koheltamassa paivareissulla Boliviassa. Kevin oli mennessaan kaynyt leimaamassa passinsa Perun puolella, mutta oli jotenkin unohtanut kayda maahantulorutiinit lapi Bolivian puolella. Herra heilui sitten laittomasti vuorokauden Boliviassa. Ongelmat ilmenivat takaisin Peruun pyrkiessa ilman tarpeellisia leimoja ja asiakirjoja. Onneksi ystavallinen chilelaismimmi tulkkasi ja selitti viranomaisille turistiparan pikkumokaa, joten Kevin selvisi vain sakoilla putkan sijasta.

Kun Kevin oli saatu turvallisesti takaisin maahan, paadyimme illalliselle pitsamestaan. Meilla oli neljantena mukana italialaiskundi, joka loysi suuriaanisesti ja -eleisesti jokaisesta ruoasta jotain vikaa, silla mikaanhan ei ollut kuten kotona Italiassa mamman ruokapatojen aaressa. Hyvalla ruokahalulla kundi kuitenkin kaapi lautaset tyhjiksi.

Mietin hivenen, ennen kuin buukkasin kahden paivan Titicaca-jarven reissun, jossa kierrellaan kolmella saarella ja asutaan paikallisten kotona pienessa kylassa. Titicaca-jarvi on 3821 metria merenpinnan ylapuolella sijaitseva Etela-Amerikan suurin jarvi. On meinaan iso latakko. Osa tapaamistani reissaajista oli narissut siita, kuinka keinotekoinen turistiloukku kyseinen reissu on. Toisaalta saarelaisten kotona asuminen tuo rahaa perheille, ja turistejahan tassa ollaan, joten mikajottei. Reissu olikin melkoinen kokemus. .

Kavimma ensin vierailemassa paikallisten luona kelluvilla saarilla. Saaret on rakennettu oljista, ja siella ne hemmot asustelevat huteralla keinuvalla alustallaan. Pienet tenavat heiluivat oljilla ja roikkuivat reunan yli, niin etta lastentarhanopettajaa kylmasi. Ehka Siperia kuitenkin opettaa olemaan kurkottelematta liian pitkalle. Nykyisin paikallisten toimeentulo on hyvin pitkalti turistivierailujen varassa, ja kasityot levaytettiinkin heti esille tatamille.

Isla Amantani, jossa vietimme yon, oli 4000 asukkaan saari ilman kulkuvalineita ja jostain kumman syysta ilman koiria. Rouva Margareta majoitti matalaan majaansa meikalaisen lisaksi kolme mukavaa jenkkia, joiden kanssa juttu luisti mainiosti. Soimme Margaretan pienessa savimajakeittiossa paikallista yksinkertaista mutta hyvaa, lahinna keitoista, riisista ja perunoista koostuvaa sapuskaa ja illalla pukeuduimme paikallisiin asuihin kylajuhlia varten. Meikalainen naytti aivan maatuskalta heiluessaan tanssilattialla huivi hulmuten. Tahtitaivas oli uskomattoman kaunis, kun taapersimme kemuista Margaretan perassa kotia kohti. Vaikka ulkona oli purevan kylma, Margaretan ullakolla maistui uni viiden paksun viltin alla.

Seuraavana paivana vaeltaa tamppasimme viereisella Isla Taquilella ja ajelimme lopulta veneella kolmisen tuntia takaisin Punoon. Aurinko paistoi ja makoilimme kannella maisemia katsellen. Hyva paiva. Saapi nahda kuinka hyva paiva huomenna on, kun lahden pyrkimaan kohti Boliviaa. Ostamani bussiliput olivat epailyttavan halvat, joten saapi nahda, onko Bolivian puolella jatkoyhteys odottamassa vaiko eiko. Toivon mukaan palaan asiaan rajan toiselta puolelta. Ainakin yritan olla tekematta Kevineita.
.

Mieleton trekki Machu Picchulle!

Sain viime hetkella selatettya vasyttavan vuoristotaudin ja uskaltauduin viiden paivan Salkantay -trekille kohti vanhaa inkakaupunkia Machu Picchua. Pakko jo spoilerina sanoa tahan alkuun, etta vaellus oli yksi elamani hienoimpia, pelottavimpia, vaarallisimpia ja mahtavimpia kokemuksia. Jouduin voittamaan pelkoni niin monta kertaa, etta voipi olla etta ihan joka portaissa ja parvekkeilla en taman jalkeen ulise korkeanpaikankammoani.

Maisemaa matkan varrelta.

Meita lahti keskiviikkona aamuvarhain viidentoista vaeltajan joukkio tarpomaan parin paikallisen oppaan johdolla mutkikasta vuoristotieta. Sakki oli oikein mukavaa, porukkaa loytyi vahan joka lahtoon eri maista. Edustusta loytyi Suomen lisaksi Kanadasta, Australiasta, Englannista, Ruotsista, Sveitsista, Argentiinasta ja USA:sta. Sopiva sekoitus sporttista himoliikkujaa ja tallaista tavan tallaajaa. Vain yksi jenkkimimmi joutui jattamaan leikin kesken mahavaivojen takia. Mukana taisi tosin olla hieman lorvikatarriakin...

Ensimmainen paiva oli semirankka. Maisemat olivat mahtavia, mutta kintut eivat oikein olleet kartalla miksi pakotin ne kuukausien laiskottelun jalkeen kiipeamaan vuoria ylos ja alas. Hienot maisemat paikkasivat kuitenkin tuskaa takareisissa.

Toinen paiva oli todella vieda vaeltajan viimeisetkin voimat. Marssimme ensimmaiset viisi kilometria aamutuimaan tiukkaa ylamakea ranta- ja lumisateessa. Harvoin olen ollut fyysisesti niin poikki. Lupasin vaellussauvaan nojaten itselleni, etta jos otan viela edes viisi askelta, saan pysahtya lepaamaan hetkeksi. Viisi kilometria on melko pitka viiden askeleen tekniikalla. Lumisateesta huolimatta hetki oli vallan hilpea kun viimein raahauduin vuoren huipulle 4600 metrin korkeuteen. Alamakea oli helpompi vyorya, mutta luntsi ulkoruokinnassa litimarissa vaatteissa soi niin naista kuin miesta.

Hymy ei ollut ihan nain herkassa pari kilometria aikaisemmin...

Kolmantena paivana kintut alkoivat toimia taasen vanhaan malliin. Uskon jonkinlaiseen lihasmuistiin. Koivet totuttelivat pari paivaa tamppaamiseen ennen kuin muistivat notta "Ai niin, taa on niin taas tata..." Juuri kun olin tottunut korkeisiin vuoristopolkuihin ja huimiin pudotuksiin, eteen ilmestyivat uudet haasteet; maanvyorymat. Muutamassa kohdassa polut olivat huuhtoutuneet lahes olemattomiin ja askeleet oli aseteltava harkiten. Sade oli pehmentanyt jyrkat vuoristopolut mutavelliksi, ja porukka liukui ja kaatuili kuin mutapainimatsissa. Itse selvisin muutamalla lahikontaktilla tatamiin, kiitos loistavien vaelluskenkien, mutta tennareissa tallaajat olivat turvallaan useampaankin otteeseen.

Vaellusta vaiko mutapainia...?

Neljantena paivana kohtasin jalleen pelkoni oikein isolla kadella. Meille tarjotui mahdollisuus kokeilla vaijeriliukua vuorenrinteilta toiselle. Mikaan vuoristorata tahan mennessa ei ole tuntunut samalta kuin liukuminen korkeuksissa. Tulimme alas yhteensa kuuden laskun verran, ja uskaltauduin kokeilemaan normityylin jalkeen Terasmies-laskeutumista, jossa liidetaan alas edella mainitun supersankarin tyypillisessa asennossa. Apinatyyliin (paa alaspain roikkuminen) ei meikalaisen hermo kuitenkaan riittanyt. Eiko siina ole jo tarpeeksi draamaa notta roikkuu vaijerien varassa rotkojen ylla. Ensimmaisen laskun aikana verkkokalvoihin palasi yhtakkia toiveuusintana Harlinin Cliffhangerin avauskohtaus.

Saa saattoi muuttua hetkessa lumisateesta auringonpaisteeseen tahi painvastoin. Olin loputtoman kiitollinen itselleni siita, etta kaydessani kaantymassa Suomessa otin mukaani jalkoihini muokkautuneet vaelluskengat ja lampiman tuultapitavan takin. Onneksi sain lainaksi aiteelta mahtavat vaellushousut, jotka kuivuvat aanta nopeammin ja pitavat hyvin kylmaa vuoristotuulta. Muutama hemmo oli liikenteessa melko heppoisella varustuksella. Rennon lunkien aussijatkienkin hymy hyytyi kylmassa ja marassa tarpoessa. Aurinko oli myos petollisen polttavaa noilla korkeuksilla, ja useammankin kanssavaeltajan nena kuoriutui reissun aikana.

Telttamajoitusta ja ulkoruokintaa

Kolme ensimmaista yota nukuimme teltoissa. Mulla oli telttakaverina sveitsilaiskundi Ruydi, jonka kanssa tultiin varsin hyvin juttuun, jos ei oteta huomioon meikalaisen hennon naisellista kuorsaamista. Herkkaunisena kundina Ruydi joutui tonimaan aanekasta kamppistaan toiselle kyljelle. Ensimmainen yo oli jaatava, ja rakensin itselleni talvipesaa kaikista mahdollisista mukanani kulkevista tekstiileista, mutta muina oina tarkeni. Eraana iltana paasimme puljaamaan kuumille lahteille ja otimme muutaman olusen iltanuotiolla. Sina yona nukutti mainiosti.

Mukavalla porukalla oli hyva tampata.

Viimeinen etappi mentiin rautatien ja joen valissa.

Viimeinen yo vietettiin sisatiloissa hostellissa lampimien lakanoiden valissa ja muonituskin jarjestyi ravintelissa.  Hervotonta luksusta. Viidentena aamuna kello soi 3.30, jotta ehtisimme kavella Aguascalientesista Machu Picchulle ennen enimpia turistilaumoja. Puolentoista tunnin matka oli paa-asiassa rankkaa portaiden tamppausta. Kaikki vaiva kannatti. Astuimme Machu Picchulle auringon noustessa ja saimme ihailla kaupunkia ennen kuin muut turistit kansoittivat sen.

Kiipesimme lisamaksusta viereiselle vuorelle Hyana Picchulle, josta avautuvat uskomattomat nakymat Machu Picculle. Jos tasta turneesta nyt hakemalla hakee niita huonoja puolia, niin kiipeaminen ja etenkin laskeutuminen jyrkkaa vuorenrinnetta oli perkaleen pelottavaa. Kuulin huhuja, etta silloin talloin joku onneton turisti tippuu taysin suojattomilta rinteilta, mutta Perun hallitus ei mielellaan naita tietoja julkaise. Yksi turisti sinne tahi tanne, kuka niita laskee.

Koska inkoilla ei ollut kirjoitettua kielta, kukaan ei oikein tunnu tarkkaan tietavan minkatyyppinen mesta Machu Picchu on aikoinaan ollut. Eri teoriat vaittavat etta paikka on ollut hallintokaupunki, alykkaimpien yliopisto, rikkaiden kesaresortti tahi sotilaskohde. Kuka naista tietaa. Se kuitenkin tiedetaan, etta espanjalaisvalloittajat eivat koskaan loytaneet Machu Picchua, ja sen vuoksi paikka on nainkin hyvin sailynyt.  Amerikkalainen Hiram Bingham vei tosin valtaosan esineistosta mukanaan Jenkkilaan Yalen yliopistoon "loytaessaan" Machu Picchun, ja naista tavaroistahan valtiot viela kiistelevat. Mulle vaiko sulle.

Reissu oli mieleton. Loistavia maisemia, hyvaa seuraa, historiaa niin etta korvista tursuaa ja viljalti itsensa voittamista. Olen ollut nailla huudeilla kuin kotonani, mutta aika aikaansa kutakin ja matka jatkukoon. Jatan tanaan Cuscon taakseni ja suhaan yobussilla Punoon kohti Titicaca-jarvea. Naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Saavuimme Machu Picchulle auringonnousun aikaan. Maisema ilman turisteja oli  mieleton.

Mie ja toveri Laama

Taman lahemmaksi reunaa ei menty...

Tulipahan tampattua :)

Cuscon korkeuksissa

Kyllapa loytyikin mukava kaupunki 3400 metrin korkeudessa Andeilta. Cusco on loistava tukikohta inkaraunioturneille, joista Machu Picchu lienee tunnetuin. Ihan ittenaankin Cusco kelpaa. Tama on juuri sita mielikuvieni Perua jota odotin kovasti nakevani, mutta jota en Limasta loytanyt.

Pakko myontaa etta Limasta jai hivenen limainen fiilis. Kaupunki ei mahtunut kauniiden paikkojen top kymppiin ja kannykan napistyksesta jai lisaksi ikava sivumaku. Paasiainen sulki museot, joissa halusin vierailla, eika kaupungin sumuinen rantakaan hirviasti houkutellut. Mukavat kanssamatkustajat nostivat kuitenniin tunnelmaa. Pitkaperjantain istua lorvimme isolla lossilla hostellin kattoterassilla turisten niita naita, ottaen aurinkoa (ja muutaman olusen) seka syoden vatikaupalla rasvaista ruokaa. Mielestani vallan mainiosti vietetty pitkaperjantai.

Siina katolla istuskellessa aloin draamakuningattarena kertomaan tarinaa varastetusta kannykastani, mutta minut laulettiin taysin suohon. Ameriikan Mattilta oli varastettu kamera monen kuukauden reissukuvineen. Portugalin Diegolta oli viety niin puhelin, kamera kuin tietokone. Norjan Maria oli ollut vahalla menettaa omaisuutensa lisaksi myos henkensa, kun kiikkera paatti upposi Panama-Kolumbia -valilla. Olin sitten ihan hissukseen Samsungin romustani.

Jatin Liman mieluusti taakseni ja bussireissailin Cuscoon. Penkit sai makuuasentoon, ruokaa tarjoiltiin runsaasti ja maailmankaikkeuden surkeimmat komediat pyorivat tauotta ruudussa. Hyva matka siis. Diegolta saadut vuoristotautilaakkeet varmaan auttoivat jonniin verran korkeaan ilmanalaan sopeutumiseen, mutta jossain vaiheessa bussimatkaa huomasin ettei henki kulje enaan normaaliin tahtiin. Samaa puuskutusta on nyt jatkunut jo muutaman paivan ajan. On tietenkin myos mahdollista etta olen vaan kasittamattoman huonossa kunnossa oleva lihava turisti.

Bongasin bussista pari naamatuttua Liman hostellista: englantilaisen Nathanin ja ruottalaisen Olivian. Paadyimme tutkimaan kaupunkia kimpassa, eli raahustimme hiljalleen kaupungin kukkulaisia katuja pysahdellen puuskuttamaan jokaiselle vastaantulevalle puistonpenkille. Lankesimme myos yhdentyyppiseen turistipyydykseen; laaman halailuun ja kuvailuun. Tunsin tosin iltasella olevani kaksinaamainen lihansyojapeto, kun menimme kaupungin parhaaseen alpakkaravinteliin ahtamaan alpakkapihvia naamaan. Oikein mukavan makuista elukkaa. Marsu on viela syomatta. Wikipediasta oli pakko luntata, etta perulaiset syovat noin 65 miljoonaa marsua vuodessa.

Seuraavan paivan Sacred Valley -inkaraunioturneella korkeuseroon sopeutumattomuuteni iski naamalle kompiessani loputtomia portaita laahattaen ja pysahdellen neljan askeleen valein. Ajelimme bussilla lapi upeiden vuoristomaisemien ja pysahdyimme Pisacin, Ollantaytambon ja Chincheron inkaraunioille. Henki salpautui nuiden maisemien edessa muutenkin kuin vuoristotaudin takia.

Taman paivan olen ottanut mahdollisimman lunkisti ja yrittanyt selattaa vuoristotautia olemalla ihan rauhakseen. Oireet ovat onneksi vahentyneet nain iltaa kohden. Hetkeksi kadonnut ruokahalu (halyyttavaa meikalaisen kohdalla!) on palannut, paansarky havinnyt, mutta kavely hengastyttaa vielakin. Olo on kuitenniin sen verran parempi, etta uskaltaudun lahtemaan huomenna trekkireissulle. Nyt on tietysti noloa tassa mainostaa, kuinka aion trekata viisi paivaa Machu Picchulle, kun minut kuitenkin raijataan helikopterilla takaisin Cuscoon jo ensimmaisen ylamaen jalkeen. Mutta kokeillaan edes, sanoi vuoristotautinen turisti.

Lunta ja Limaa

Missa mennaan Jouko ja Kosti, josko lie Perussa Inca Kolaa litkimassa. Lima on nayttanyt niin rumat kuin kauniit kasvonsa. Kokeneelle reissuluudalle kavi niinkuin usealle muullekin taalla tuppaa kaymaan: kannykka lahti pitkakyntisen matkaan varovaisuudesta huolimatta. Olen vuosia jauhanut samaa tylsaa tarinaa siita, kuinka noin viisikymmenta maata koluttuani vain Espanjassa minut on ryostetty seka yritetty ryostaa. Peru paasi listoille. Mutta ennen jannittavaa rikoskertomusta aikahypataan hieman taaksepain.

Thaimaasta otin matkalippujeni vaatiman valilaskun lumiseen Helsinkiin. Olin lippuja saataessani ajatellut maaliskuun auringon jo lammittavan vasynytta turistia ja ruohon kasvavan kohinalla jalkojen alla. Totuus on tarua ihmeellisempaa ja netin saatiedotuksiin kannattaa uskoa.

Olin talla kerralla kaukaa viisas, iskin itseni parkkiin Haagaan sohvalle ja valtin edellisen Helsinkistoppini ravauksen. Silloin vietin viisi yota Helsingissa, jokaisen eri toverin luona laukaten rinkka selassa ja tukka putkella pitkin paakaupunkiseutua.

Helsinkiturneeseeni mahtui lumen ihmettelyn ja taydellisen rentoutumisen lisaksi kaikkea muutakin mukavaa sushi-illanvietosta sokerointiin. Kavin tyopaikalla notkumassa kahvipoydassa  ja kuulostelemassa paikkaani ensi syksyn systeemeissa. Silloin viela puhelimen omistajana laitoin myoskin asunnonhakuasioita vireille ja soittelin sukulaisille olevani elossa.

Jatkoin lumisen valilaskuni jalkeen Madridin kautta Perun paakaupunkiin Limaan. Ensimmaisen Etela-Amerikan paivani kunniaksi luovuin kyllakin vastentahtoisesti osasta maallista omaisuuttani ja opettelen nyt elamaan ilman puhelinta. Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta yllattavan nopeasti se alypuhelin oli kasvanut kateeni kiinni ja wifin hakeminen muodostunut suorastaan hairitsevaksi rutiiniksi.

Alkukappaleen lupauksen jalkeen en pysty kuitenkaan kertomaan sen jannittavampaa rikostarinaa kuin notta kaveltiin hostellituttavuuksien kanssa Liman keskustassa ja pidin tapani mukaan kassia kainalossa, kannykkaa vetoketjullisessa taskussa ja kattani vetoketjun paalla. Jossain vaiheessa ote ilmeisesti herpaantui hetkeksi (luultavasti koska epasuomalaiseen tapaan puhun kasillani) ja kannykka vaihtoi omistajaa huomaamattani. Ammattilainen Tarmo Taskuvaras asialla. Otti pannuun tietenniin, mutta olenhan kuullut ja lukenut muunkin tyyppisista ryostotilanteista, joten tajusin paasseeni kuitenkin melko helpolla ja vahalla vahingolla.

Liman kauniit kasvot ovat paljastuneet sittemmin ystavallisten ihmisten myota. Hostellin ihana tyontekija Dominique suorastaan vaati saada lahtea mukaani seuraavana paivana tekemaan rikosilmoitusta. Marssimme omien huudien, Mirafloresin, poliisilaitokselle, jossa Kissalan pojat ja tytot sanoivat etta koska rikos tapahtui keskustassa, he eivat ota ilmoitusta vastaan, vaan meidan on puskettava keskustaan tekemaan ilmoitus. Ei tasta takkia tullut, sanoi kissa...

Mehan tytot sitten paikallisbussilla suhasimma keskustaan. Bussimatkastakaan ei draamaa puuttunut, kun nuori machokundi kieltaytyi poistumasta takaikkunalaudalta kuskin huuteluista huolimatta. Lopulta koko bussilastillinen ihmisia kilpahuusi siita pitaisiko kundikundisen laskeutua kaytavalle vaiko kuskin lopettaa turhanpaivainen nalkutus. En ottanut kantaa. Toimivan bussijarjestelman tahan taksien luvattuun kaupunkiin on viimeinkin mahdollistanut presidentti Ollanta Humala (tahan valiin teininaureskelua hassulle nimelle), joka tuntuu varikkaan sotilasmenneisyytensa vuoksi jakavan kansan mielipiteita.

Seuraavalla poliisiasemalla ilmoituksen teko sujui huomattavasti kivuttomammin ja mukanani kulkevasta tulkista huolimatta kykenin jopa itse vastailemaan Herra Polliisin kysymyksiin espanjaksi. Espanja petraantuu taas, kun olen voinut jattaa suomen kielen poies valikoimasta, mutta tunnen silti turhautumista kun en kykene ilmaisemaan itseani espanjaksi niin sujuvasti kuin englanniksi. Espanjassa opittu kieli on myos aantamykseltaan hieman erilaista kuin nailla nurkilla. Hengailen paljon kahden argentiinalaisen mimmin kanssa ja puolet ajasta huomaan nyokyttavani ja hymyilevani vailla mitaan kasitysta siita, missa keskustelu nyt liikkuu. Mutta poco a poco, vahan kerrallaan.

Kahtelin vahan silla silmalla uutta puhelintakin, mutta tajusin tulevani toimeen ilman moista loppureissuni ajan. Siirryin siis astetta halvemman koneen, heratyskellon metsastykseen. Eipa tamakaan ollut aivan helppoa, vaikka taas aivan ihanat ystavalliset kanssa-asiakkaat jopa kipusivat halpiskaupan tiskin toiselle puolelle etsimaan nuoren myyjatyton kanssa oikeantyyppista konetta. Viela ei loytynyt sopivaa vekotinta, mutta kassotaan nyt jos saman huoneen espanjalaiskundi pitaa lupauksensa ja antaa vanhan kannykkansa (jolla ei paase internettiloihin) mulle heratyskelloksi.

En ottanut ollenkaan huomioon paasiaisviikkoa, joka nailla nurkilla onkin paljon kovempi juttu kuin meillapain. Lukuisat museot, joissa suunnittelin kayvani, ovat luonnollisesti kiinni seuraavat paivat. Lauantaiksi ostinkin itselleni parinkymmenen tunnin bussimatkan vanhaan inkakaupunkiin (nykyiseen turistikaupunkiin) Cuscoon, josta yritan metsastaa edes jotenkin kohtuuhintaisen reissun Machu Picchulle. Niilla reissuilla osataan rahastaa, joten pidan odotukset alhaalla ja varaudun maksamaan kymmenen paivabudjetin verran siita ilosta, etta paasen vilkaisemaan todennakoisesti sakean sateen ja sumun lapi vanhaa inkojen kadonnutta kaupunkia.

Sakeasta sateesta napparana aasinsiltana lisaan tahan viela etta iltasella lahdemma porukalla kahtomaan jonkinlaista Etela-Amerikan suurinta vesi- ja valoshowta. En oikein tieda mita nailla ennakkotiedoilla osaa odottaa. Lima kuittaa.

Bangkok Shocks!

Eihan tama Bankkari nyt enaan vuosiin ole onnistunut shokeeraamaan, ellei sitten Khao San Roadin jarjeton teinireissarirymyaminen ole hieman kulmia kohotuttanut. En kuitenkaan voinut jattaa Vietnamissa aloittamaani Hanoi Rocks-otsikko-osastoa kesken, vaan ratsastetaan nyt samalla teemalla loppuun saakka.

Yllatyksekseni huomasin avatessani blogisivustot, etta naita pienia reissutarinoitani oli luettu jo 5000 kertaa. Aivan mahtavaa etta ystavat ja sukulaiset ovat jaksaneet seurata reissuni vaiheita. Tai sitten minulla on joku tosi hamara ja pahaenteinen stalkkeri :)

Aasian ympyra sulkeutuu. Aloitin ja lopetin Aasian turneeni Bangkokiin ja Koh Taolle. Vietnamin jalkeen lentelin takaisin Thaikkulaan tapaamaan kolmea Suomen toveriani. Otimma Sukhumvitin tyttomarkkinoilta melko nopeasti suunnaksi Koh Taon ja sukelluksen. Matkalla bussissa viereen tuppasivat Kanadan Beavis ja Butthead, nuoret iloiset paihdesankarit. Poijjaat tohottivat kuinka olivat jotenkin onnistuneet kadottamaan luottokorttinsa, ja sammuivat sitten puhelimet, lompakot ja tietokoneet tuhannen levallaan bussiin painaen paansa lastentarhanopettajan syliin. Aika kumma notta tavarat katoilevat.

Paivat kuluivat taas saarella mukavasti ja kiireettomasti. Olin melko lailla aivot narikassa -lomalla. Ei tarvinnut tutustua uuteen kulttuuriin, kieleen, ruokiin, valuuttaan eika paikkoihin. Taolle paluu oli kuin matka kesamokille. Tai kenenka kesamokeilla nyt tuppaa olemaan melkein neljakymmenta astetta lampoa ja mahtavat sukellusmestat. Makasin auringossa, litkin ananassheikkeja rantaterasseilla, parskin rantavedessa, sukeltelin ja luin kirjoja. Muutama Chang tuli myos kumottua hyvassa seurassa.

Sukelluslokissa on nyt 21 sukellusta ja kourassa Advanced Adventurer -sukelluskortti. Nosteenhallinta on jo helpompaa, ja muutamaa pienta mokaa lukuunottamatta (miehan jopa kadotin sukellusparini seuratessani innokkaasti nattia kalaa kameran kanssa) sukellusvarmuuskin on lisaantynyt. Kavin viimein kolmessakympissa metsastamassa typpinarkoosia eli syvyyshumalaa, mutta eihan talle vanhalle ketulle mittaan tiloja siella syvalla tullut. Tein jopa alykkyystestit nopeammin pohjassa kuin pinnalla. Mika ei minut tuntien ollut mainittavan nopeaa kummassakaan tapauksessa. Muiden typpinarkoositarinoita on aina hauska kuunnella, mutta itse en nakojaan voi lisata tahan genreen minkaantyyppista 'tunsin olevani delfiini ja heitin varusteeni parskien poies'-kokemusta.

Maailma on pieni ja kaikki suomalaiset tuntuvat linkittyvan jotenkin toisiinsa. Taolla taman taas huomasi. kun samoille sukelluksille ja ruokapoytiin osuneilla suomalaisilla tuntui olevan enemmankin yhteisia tuttuja. Tanaan Bangkokissa uima-altaalla lilluessa viereiseen aurinkotuoliin sattui suomalainen mimmi, jonka kanssa loysimme jo ensihenkaisylla kolme yhteista tuttavaa.

Tulin sukellusparini Jonnan kanssa Bangkokiin pariksi yoksi. Matka jatkuu huomenna niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Helsinki. Notkun pari paivaa pakkasissa (joiden suoraan sanottuna olisin jo suonut loppuneen ajat sitten) ja yritan metsastaa lennon jonnekin toisaalle. Niin paljon kuin Aasiasta pidankin ja niin mielenkiintoista ja hauskaa kuin taalla on menneina kuukausina ollut, iski kuitenkin vahva tunne siita, etta on aika jattaa Aasia taakse ja vaihtaa maisemaa. Minkanakoinen se maisema on, se toivon mukaan selviaa ensi viikon alussa. Bangkok kuittaa.

Hanoi Rocks!

Tein melko akkinaisia liikkeita lahtiessani kyselemaan Nha Trangista Hoi Anin busseja seuraavalle paivalle. Muutaman tunnin paasta samana iltana oli lahdossa yobussi, johon ostaa napautin makuupaikan. Tuumin notta pystyn ehken karsimaan kolmen euron tappion jo maksetusta ja kayttamatta jaamasta dormipedista ja kavin noutamassa reissussa painavaksi paisuneen rinkkani hostellilta kyytiin. Aika aikaansa kutakin, sanoi palanut turisti kun rantakaupungista lahti.

Ihastuin Hoi Aniin heti saavuttuani aamusella. Valitsemani hostelli oli varsinaisen kulttimaineen saavuttanut majoitusliike. Sana hotellin standardit tayttavasta hostellista uima-altaalla ja megalomaanisella aamupalabuffalla kulkee suusta suuhun Vietnamin kulkijoiden parissa. Pistakeehan nimi Sunflower korvan taakse, jos joskus aiotten niille huudeille eksya. Moista aamupalatarjontaa nakee harvoin hienoissakaan hotelleissa. Istuin joka aamu toteuttamassa "syo itsesi jalattomaksi ja skippaa luntsi"-metodia hartaasti ja pitkaan muiden saman koulukunnan edustajien kanssa.

Hostellissa oli paljon kaikenkarvaisia reissuimmeisia, joiden kanssa tuli tarinoitua niin hostellilla kuin biljardipoytien aaressa kaupungin kuppiloissa. Eraana iltana kaytimme royhkeasti hyvaksemme "eka drinksu baarissamme on ilmainen" -tarjousta. Erittain halpaa jos eka on samalla vika. Eipa silti, joka paiva erikseen valmistettava laimeahko bia hoi eli fresh beer -lasi maksoi n. 20 senttia. Pullo-oluesta jouduimme karsimaan jopa 40 senttia. 

Eniten vietin aikaa kolmen todella mukavan saksalaismimmin kanssa. Vuokrasimme vanhat ruosteiset fillarit ja ajelimme rannan ja kauniin vanhankaupungin valia pysahdellen istuskelemaan kahviloihin seka kuvaamaan jokaista vastaantulevaa vietnamhattuista banaaninmyyjamummoa. Hoi Anin vanha keskusta on syystakin Unescon maailmanperintokohde. Pienilla kauniilla kaduilla pystyi helposti kuluttamaan tuntikausia vanhoja rakennuksia (etenkin niiden ylakertoja ja parvekkeita) katsellen. Lahtopaivanani tormasin sattumalta savolaiseen pariskuntaan evassampylaa kiireissani hakiessani. Emme ehtineet kauan turista, mutta kavi ilmi jotta hyo kirjoittavat reissuistaan juttuja Savot-lehteen. Rouva nappasi minustakin kuvan, joten voi olla etta tukka porrossa oleva reissuluuta on jonkin loppukesaan osuvan matkajutun loppukevennyksena.

Toinen hieno maailmanperintokohde oli My Sonin temppelialue, jossa kavimme eraana sateisena paivana kertakayttosadetakkeihin sonnustautuneina. Angkor Wat-ahkya ei paassyt tulemaan, siita Nixon piti huolen maaratessaan alueelle rankat pommitukset vuonna 1969. Suurin osa kauniista 300-1100-luvuilla rakennetuista temppeleista hajosi maan tasalle jenkkien yrittaessa listia alueella piileskelevia vietkong-sisseja. Kierros oli muutamassa tunnissa valmiiksi taputeltu. Vallan syletti ajatella kuinka mahtava paikka olikaan ollut ehjana ollessaan mannapaivina.






Vietnamiin tullessani kaytin hyvakseni suomalaisuuttani ja otin passiin parin viikon viisumivapaan oleskelun. Ilmeisesti maailmassa on vain muutama maa, joille tama kunnia suodaan. Minulle ei vaan selvinnyt notta miksi juuri Suomi? Mielenkiinnolla otan infoa tasta vastaan, jos joku viisas asiasta sattuu tietamaan. Viisumittomuus tosin tarkoitti sita, etta reissu typistyi muutamaan kohteeseen, joista viimoinen oli itseoikeutetusti Hanoi.

Hanoihin korottelin yobussilla. Reissu kesti 18 tuntia, mutta ei hataa. Osaan asettaa itseni autopilotille pitkilla matkoilla. Hyvat unenlahjat auttavat myos, kun matkatoverit kuorsaavat, itkettavat lapsiaan tahi kuuntelevat uskonnollisia radio-ohjelmia. Kiinan pensseliseta-reissulle ei viela tosin loytynyt voittajaa. Bussi jatti melkoisen matkan paahan hostellistani, joten mina ja massiivinen rinkkani matkustimme perille mopotaksilla hurjan liikenteen keskella munankuorimainen kyparanpuolikas heiluessa otsalta takaraivolle.

Hanoi on sekava ja meluisa, vaikkakin haviaa niukasti liikennekaaoksessaan sisarelleen Saigonille. Suunnistin esimmaisena tietenniin moikkaamaan vanhaa kunnon Ho Chi Minhia. Nain ollen Kuolleiden Kommunistien Kalmistokierros on edennyt jo osaan 2/3. Seta Ho kuljetetaan kunnostettavaksi Venajalle kolmeksi kuukaudeksi joka syksy. Venajalla osataan kuulema parraiten ruumiin sailyttamisen jalo taito, mutta silti epailykseni herasivat, aivan kuten Maonkin kohdalla. Kunhan eivat kuitenniin olisi lainassa Visulahden vahakabinetista. Keikan suurinta antia oli seurata paikallisten pyhaa hartautta suurmiehensa arkun edessa. Ja naihin geimeihin paasin, vaikka minulla ei ollutkaan esittaa Mazan kelakorttia...






Hostellilta loysin pari irkkua ja aussin, joiden kanssa pelasimma illan kuluessa useammankin matsin beerpongia. Tahtaykseni on surkea ja muuttui pelin edetessa viela surkeammaksi. Pelin saannot tunteva voi taman varsin nokkelasti paatella. Onneksi lauma nuoria kilpailunhaluisia kundeja valtasi pelipoydan, joten olin aamulla reippaana jalkeilla tutkimassa Hanoin aanekkaita katuja ja kujia. Kavimma nuoren saksalaisen mimmin kanssa Hanoi Hiltonissa, miltei kokonaan tuhotussa Hoa Lon vankilassa. Vankilan rakensivat ranskalaiset vietnamilaisia poliittisia vankeja varten.

Niin paljon kuin USAn propagandaa halveksunkin, eivat vietnamilaiset ole pekkaa pahempia tassa kieroilun ja manipulaation jalossa lajissa. Ranskalaisten kayttamat raa'at kuulustelu- ja kidutusmenetelmat esitettiin suurella sydanverella, mutta Vietnamin sodan aikaan Hiltonissa pidettyjen amerikkalaislentajien oloja kuvaillaan suorastaan paratiisiksi. Tastakin ajanjaksosta olen lukenut eriavia nakemyksia. Mutta jalleen: missa kohden talla kahden erilaisen propagandan janalla on totuus ja minako sen tassa pienessa blogissani ratkaisen... Njaah, jaakoon politiikka. Lahden viimeiselle vietnamilaiselle illalliselle alla olevan kuvan tyyliin saksalaisen tuttavani kanssa.





Hanoi Rocks-fanit tahi herrojen musiikkiin muuten tutustuneet pystyvat varmasti kahden edellisen otsikoinnin perusteella poissulkumenetelmaa kayttaen paattelemaan seuraavan blogipaivitykseni otsikon...

Saigon shakes!

Vietnam, missa olet ollut kaikki nama vuodet? Tai paremminkin; missa mina olen ollut kaikki nama vuodet? Lahelta ovat reissut kulkeneet, mutta jostain kumman syysta en ole koskaan ajautunut naille nurkille.

Saavuin Saigoniin eli virallisemmin Hồ Chí Minh Cityyn viime sunnuntaina. Kaupungin nimi vaihtui jalkimmaiseksi seta Hon mukaan Vietnamien yhdistyttya 1976. Saigonia taalla kuulee kuitenkin kaytettavan varsin usein. Tapeltuani taksikuskin kanssa matkan hinnasta (voitto!) saavuin mukavalle hostellille, joka oli onneksi korttelin verran kauempana sotatannerta muistuttavalta backpackerkadulta. Keskustelin sujuvasti englanniksi vartin verran huonekaverin kanssa, kunnes tajusimme olevamme molemmat samasta maasta ja vaihdoimme suosiolla kotimaiselle taajuudelle.

Kymmenen hengen reissariporukalla kavimma syomassa hotpot-mestassa (jo Kiinasta tuttu keita-itse-ruokasi senkin laiska asiakas -konsepti), jossa useimmankin ruokailijan padassa kiehui sammakko. Kanadalainen kundi Eric kaivoi kassistaan pehmohain, jonka istutti poytaan kuvattavaksi sammakon viereen. Ericin reissublogi kertoo pehmohai Finin seikkailuista ympari maailmaa. Harmikseni unohdin kysya blogin osoitetta. Yritin jalestapain googlettaa erilaisilla hakusanoilla, mutta eipa viela onnistanut. Syotyamme istuskelimme katukuppilassa kahtelemassa paikallisten amatoori-Jacksonien tanssiesityksia ja nauttien halpaa n.40 senttia maksavaa olutta. Ranskalainen Lea on asustellut Saigonissa jo nelisen kuukautta, ja mimmi nayttikin sitten parin paivan aikana erinomaiset paikalliset ruokaravintelit. Vietnamilainen ruoka on loistavaa!

Vietin kokonaisen paivan Vietnamin sodassa. Aamupaivalla kavin ihmettelemassa vietkongin kayttamia Cu Chi -tunneleita. Varsinaisesti tunnelien sisalle ei paassyt kuin 120 metrin matkalle, mutta lieva ahtaanpaikan kammo yritti iskea paalle jo puolessa valissa ryomimista. Tunneleita kaytettiin taistelujen aikana piilopaikkoina, majoitustiloina, huolto- ja viestintareitteina ja varastoina. Voin vain kuvitella pitkia ahtaita oita tunneleissa piileskellessa, vaikkakin mie oon lomalaskeineni varmasti jo kolmen vietkong-sissin kokoinen. Sissisodassa kaytetyt riisipeltoihin katketyt ansat olivat myos melko kettumaisen nakoisia.

Tunneleilta jatkoin samalla tarmolla sotamuseoon. Museo tuntuu herattavan immeisissa melko ristiriitaisia tunteita. Totta on, etta museo esittaa sodan vahvasti vietnamilaisten kannalta lilluen patriarkaalisessa propagandassa, mutta valokuvat esim. hymyilevasta amerikkalaisesta sotilaasta roikottamassa vietkong-sissin paata ovat tosiasioita, joita ei voi kieltaa. Kuulin sittemmin tarinan amerikkalaisrouvista, jotka olivat sita mielta, ettei mitaan kauheuksia oikeasti ole tapahtunut, vaan kaikki on pelkkaa Amerikkaa vastaan suunnattua propagandaa.

Museo pelaa pitkalti vaikuttavilla valokuvilla. Minuun iskivat ehka vahvimmin kuvat lapsista, jotka olivat syntyneet epamuodostumien ja muiden vammojen kanssa Agent Orange-myrkyn takia. Museossa oli myos hieno valokuvanayttely, jonka otokset oli keratty kentalla kuolleiden sotavalokuvaajien arkistoista.Vietnamin sodasta (tai Amerikan sodasta, kuten taalla sanotaan) on tehty jokaisen kantilta niin monta kirjaa, leffaa, tv-sarjaa jne, etten tassa sen kummemmin heittaydy Tutteli Hammermanniksi, vaan annan jokaisen pohtia sodan syita ja seurauksia ihan tykonansa.

Saigonista tehdaan kymmenia erilaisia halpoja turistireissuja lahialueille. Halusin nahda Mekong Delta -alueen, joten huristelin sinne minibussilla parinkymmenen muun turistin kanssa. Ihan ok reissu, paremmillakin olen joskus ollut. Suurinta antia lienee ollut veneilla suhaaminen pienia joenuomia pitkin. Jannittavampaa suhaamista oli kuitenkin Saigonin katujen ylittaminen hallitussa liikennekaaoksessa. Nyrkkisaantona on kulkea rohkeasti ja maaratietoisesti kadun yli mopojen ja autojen suihkiessa ohi kummaltakin puolelta.

Tulin yobussilla pari paivaa sitten Nha Trangiin. Toisaalta tykkaan paikasta kovasti, toisaalta olen jo valmis jatkamaan huomenna matkaa. Olen paa-asiassa maata karissyt manaattina rantsussa. Nahkan palamisesta syytan Filppareilla aloittamaani malarialaakitysta, jonka sivuvaikutuksena on (laakarini kieltaessa jyrkasti asian) yliherkkyys auringolle. Niinpa otan riskin ja jatan laakkeet vastedes ottamatta. (Tulkoot malaria, olivat hanen viimeiset sanansa...)  Kavin mukavalla saarireissulla ja tanaan aivan mahtavalla sukellusreissulla.

Mitaan sen kummempaa hyvaa reissuporukkaa taalta ei ole loytynyt. Englanninkielinen sanapari random people kuvastaa ehken eniten sita, etta olen lahinna hengaillut ja jutustellut irtotuttavuuksien kanssa. Saarireissulla oli kolme brittimimmia, joiden kanssa hengailin paivan. Sukellusreissulla oli kiva norjalainen kundi, jonka kanssa kavimma luntsilla. Chilelainen kundi samasta huoneesta yritti turhaan pyydella drinksuille; olen ollut ihan elakelainen ja kaynyt aikaisin nukkumaan heratakseni reissuilleni aamuvarhain. Hieman ironista, silla Nha Trang jos mika on pahimman luokan biletysmesta. Tata kirjoittaessani (iltapaivalla kolmen aikaan) ohitse horjuu juuri tuhannen paissaan oleva parikymppinen kundi puristaen toisella kadella halpaa kaljatolkkia ja tukien toisella kadella itseaan seiniin ja vastaantulijoihin. Jiihaa lansimainen turismi.

Tama lansimainen turisti lahtee nyt kyselemaan minkatyyppisia bussilippuloita loytyisi Hoi Aniin huomiselle. Rantalaiskottelu saa luvan loppua, nyt lahden kohti kylddyyria.

Ihana El Nido

Vietin viikon kauniilla Palawanin saarella. Liput jarkkaantyivat napparasti vanhan kunnon Tiger Airin nettikaupan kautta lahtopaivan aamuna. Manilan kentalla otin kahvin ja hieronnan, aivan normaalia lentokenttatoimintaa nailla huudeilla. Siina istuskellessa bongasin vierestani tyypillisen suomalaisen naaman ja aksentin ja tutustuin maanmieheeni Patrikiin seka saksalaiseen Sebastianiin, joiden kanssa hengasin valtaosan ajasta El Nidolla.

Reissuvasymysta oli ilmassa niin paljon, notta saavuttuani iltasella Palawanin paakaupunkiin Puerto Princessaan, jain suosiolla levyttamaan kahdeksi yoksi hyvaan hotelliin. Miljoonan dormiyon jalkeen oli huikeaa luksusta ottaa oma huone omalla kylpparilla ja elokuvakanavilla. Hotellilla oli uima-allas ja edullinen pyykkipalvelu, joten temmoin arskaa altaalla ja annoin muiden hoitaa rinkallisen pyykkia. 

Hyvin levanneena jaksoin reissata aamuvarhain Roro-bussilla El Nidoon, ihanaan rantakylaan, joka jaa korkeiden jylhien kukkuloiden valiin. Bussireissu oli jalleen Aasian tyyliin mielenkiintoinen. Penkit oli ilmeisesti hygieniasyista vuorattu liukkaalla muovilla, joten tuolla kuuden tunnin mutkamatkalla ehdin liukua useampaan otteeseen pitkin penkkia roikkuen milloin missakin verhossa kiinni. Ilmeisesti koulukyytilaisten ei tarvitse maksaa matkoista, silla joka mutkassa kyytiin tahi kyydista hyppasi lauma valkopaitaisia koululaisia, jotka sulloutuivat auton kaytaville tiiviiksi sumpuksi. Loppumatkan vieressani istui isa pinkkia oksennusta suoltavan parivuotiaansa kanssa.

El Nidoon saavuttua kavi uskomaton munkki majoituksen kanssa. Koko kylahan oli aivan tayteen pukattu, mutta jostain syysta juuri siina ainoassa hostellissa, jonka nimen satuin muistamaan, ja jonka ovelle ensimmaisena etenin, oli yksi huone vapaana. Huone oli taydellisella paikalla kylan ns. paakadun varrella omalla isolla parvekkeella. Mesta oli kuitenkin hieman liian tyyris yhdelle, joten muutin seuraavana paivana saman lafkan dormiin suoraan rannalle. Yhdeksan mimmin dormissa oli korkeat TiinuLiinuLeenu-sangyt, joista onneksi sain keskikerroksen.

Tormasin heti Sebastianiin ja Patrikiin, jotka sitten seuraavana paivana muuttivat entiseen huoneeseeni. Tamahan oli meikalaisen kannalta loistava jarjestely, koska nain ollen sain notkua omalla vanhalla parvekkeellani kundien kanssa joka ikinen ilta. Sita kiireetonta fiilista jaan kaipaamaan El Nidosta.

Paivat kuluivat mukavasti rannalla notkuen. Iltapaivisin kipusin kundien partsille joutavia jauhamaan ja katselemaan ohikulkevaa meininkia.. Kaytiin syomassa rantaravinteleissa ja otettiin muutama olut reissututtujen kanssa. Jokainen, joka on ollut naissa pienissa rantapaikoissa tietaa sen ilmion, kun alat yhtakkia tutustua kaikkiin. Joku samassa poydassa istuva hemmo esittelee yhtena iltana siut muutamalle muulle, jotka puolestaan seuraavana iltana toisiin reissareihin, ja melko lyhyessa ajassa huomaat tervehtivasi rannalla joka toista ohikulkijaa ja loytavasi tuttuja mista tahansa kuppilasta. Espanjalaiset mimmit Silvia ja Marta olivat myos aivan loistavaa seuraa hurjan huumorintajunsa kanssa.

Kaiken laiskailun lisaksi kavin saarihyppelemassa. El Nido on piikkipaikka ymparoivien saarien tutkimiselle. Jokainen majapaikka ja matkakoju jarjestaa neljaa standardireissua standarihinnoin. Uskomattoman paskalla sakalla satuin saamaan venetovereiksi kuusi kielitaidotonta kiinalaista... Juuri kun luulin, etta miljardin kiinalaisen nakeminen kuukauden ajan oli tarpeeksi silla saralla. Keskityin snorklaukseen ja maisemien kahteluun kuuden kiinalaisen huutaessa mandariinia korvan juuressa. Jos nyt jotain hupia tilanteesta loysi, niin uimataidottomien kiinalaisten tempoilu vedessa pelastusliivien kanssa oli aika koomista. Eras herrasmies ratkaisi ongelman seisomalla korallin paalla tunnin verran liiveissaan kurkistaen valilla varovasti maskin kanssa veden alle. Herran ystava kokeili rohkeasti onneaan ja parski viiden metrin paahan, josta venepojan piti sitten kayda kaveri pelastamassa takaisin veneeseen.

Aivan toisenlainen turnee oli puolestaan koko paivan sukellusreissu. Mukavia immeisia ja kauniit sukellussaitit. Oli hienoa paasta pitkasta aikaa veden alle, ja kaikkien varikkaiden kalojen nakemisen jalkeen reissun kruunasi viimeisella sukelluksella mahan alta uinut kilpikonna. En ole koskaan ollut niin lahella kilpparia! Odotan jo innolla maaliskuuta ja paluuta Koh Taolle sukeltamaan.

Manilaan palattuani majauduin jalleen samaan hostelliin, jossa aikaisemmillakin kerroilla olen asunut. Ja koska maailma on pieni kuin herne, loysin samasta huoneesta hollywoodilaisen kirjailijan Marcin, jonka kanssa olin hengaillut ekalla Manilan keikalla. Vietettiin hauska paiva kaymalla aivan onnettomassa akvaariossa ja viela surkeammassa museossa. Loppupaiva notkuttiin ostarilla ylensyomisen merkeissa. Kundi on puolentoista vuoden upealta kuulostavalla reissulla. Kaverilla kavi aivan mieleton munkki: upporikas koko sukuaan vihaava tati (joka oli myos entinen nunna), kuoli ja jatti ison omaisuuden Marcille. Tama oli suvun vaikea kasittaa, koska tati oli todella kirea ja kapeakatseinen uskovainen ja Marc on niin raikean selkea homo, ettei tama ole voinut tadiltakaan jaada huomaamatta. Hollywoodilainen tarina kertakaikkiaan.

Filppareille tulo oli loistava valinta. Huomenna matka toivon mukaan jatkuu jalleen.

Ihana, kamala Boracay

Pitihan sinne paasta, Boracaylle, vaikka tiesinkin odottaa Balin ja Pattayan risteytysta paratiisin valeasussa. Rantsuun oli vaan niin kova hinku pitkan Kiinan ja Korean talven jalkeen, etta tartuin ensimmaiseen oljenkorteen. Mukavat Manilassa tavatut brittimimmit Emma ja Sandra houkuttelivat voljyyn, lento irtosi suht halvalla ja majoituskin muuten tayteen varatulla saarella oli jarkatty mimmien kautta. Peli selva, iskin rinkan selkaan ja saareuduin. Paikka onnistui kaiken ylilyontinsa ohella yllattamaan positiivisesti. Maisemat olivat tolkuttoman kauniit. Meressa oli kaikki mahdolliset sinisen ja vihrean savyt, hiekka oli valkeaa, palmut kallistuivat rannan paalle ja taustaa kaunistivat vihreat kukkulat ja vuoret. Jos siita maisemasta olisi lakaistu lukuisat kiinalaista uuttavuotta juhlivat aasialaiset ja muuten vaan aanekkaasti juhlivat venalaiset, paikka olisi ollut paratiisi.

Asuimme parinkymmenen minuutin kavelymatkan paassa kaiken pahuuden keskittymalta White Beachilta. Omilla huudeilla Diniwidilla meininki oli kuin maalaiskylassa konsanaan, kukot mekastivat yotapaivaa, ja vaki kylanraitilla oli enemman paikallista paavoa kuin farangia. Omalla rannalla mahtui kylkea kaantamaan, mutta jos mieli teki ison kirkon tungokseen paheiden pariin, matka sujui kaunista rantaa pitkin tallaillessa varsin nopiasti. Isolla kirkolla meno olikin varsinaista aanten ja valojen sekamelskaa. Jos et voi voittaa heita, liity heihin, ajattelin jalleen kerran heiluessani ihteani kymmenen vuotta nuorempien uusien tuttavuuksien kanssa pubcrawlissa shottikuppi kaulanarussa killuen.

Reissasin pitkasta aikaa pelkassa mimmiseurassa, ja sen taas huomasi. Sita lahtojen viipymista, vaatteiden kanssa vetulointia, kaikenkattavaa spekulointia ja tunnekuohuja missa taasen vellottiin, esiintyy harvemmin kundien kanssa reissatessa. Manilan tuttavuuksista remmiin liittyi viela nuori aussimimmi Christy. Nama tytsyt olivat kylla mainiota seuraa, harmi notta tiet erosivat tanaan olosuhteiden pakosta.

Laksin taas varsin soitellen sotaan varailematta minkaan sortin paluulippuja ajatuksena jatkaa Boracaylta suoraan Palawanille. Varsinaista urpoutta olla ottamatta kunnolla asioista selvaa. Mitaan lautantyyppisia ei ole kulkenut niilla valiloilla enaa aikoihin, ja lennotkin kulkevat aina Manilan kautta. Tuntuu homma toimivan aivan kuin Thaikkulassa: kaikki isommat turneet kulkevat Bankkarin kautta, halusit tahi et. Halpalentofirmat fiksailevat myos hintoja piikkikausina aivan omille leveleilleen. Ajattelin lauttasuunnitelmien hajottua kasiin jaada viela viikonlopuksi chillailemaan Boracaylle. Likkojen poies lahtiessa olisin muuttanut parin hauskan ruottalaiskundin kampille. Ainut vaihtoehto suht kohtuuhinnoilla oli kuitenkin lentaa tanaan takaisin Manilaan. Huomenna hinta olisi ollut tupla, sunnuntaina tripla, ja maanantai oli kokonaan loppuunmyyty.

Varsinaista vaantoa oli taasen Manilaan paasy: Valitsin vaaran lautan, jonka lahtoa piti odotella ikuisuuksia ja parin tunnin minivanimatka satamasta Kalibon lentokentalle oli varsinaista hippaleikkia hengenlahdon kanssa. Kasite "lahelta piti" sai silmissani ihan uudet ulottuvuudet kuskin tehdessa reikapaisia ohituksia mutkissa. Toot toot vaan, kylla ne vastaantulijat ehken vaistaa. Tien varsille pystytetyt ristit eivat parantaneet tunnelmaa. Ohi viuhuvissa maisemissa nakyi myos hautausmaita, joiden rakennelmat olivat melko mielikuvituksellisia. MS Last Voyage oli kirjaimellisesti laivan muotoon rakennettu hautamuistomerkki.

Kalibon kentta paasi kattelyssa Paskimpien kenttien top vitoseen. Raati perustelee valintaa kroonisilla korjaustoilla, jarkyttavilla ja hallitsemattomilla jonoilla, tiedotuksen puutteella (rikkaat kentat ne screeneilla pelleillee, meilla hoidetaan hommat pahvilappusilla, jos hoidetaan), kaikkien mahdollisten lentojen myohastymisella ja saunankaltaisilla olosuhteilla odotustiloissa. Vaansin itseni autopilotille pariksi tunniksi ja havahduin onneksi kun omaa lentoa alettiin tayttaa kenenkaan tietenkaan mitaan ilmoittamatta. Ehka sita pahvilappua oli joku irma kerran heilauttanut ilmassa. Vuoden matkailupalkinnon paikka.

Taalla siis taasen Manilassa, samassa hostellissa kuin viimeksi. Samassa huoneessa on ihan kiva kaima, mutta muuten meno on paljon hiljaisempaa kuin edellisella kerralla. Nyt olisi kaarittava hihat ja suunniteltava Palawanin reissua, mutta vasyttaa niin kovasti, etta tokkohan viela huomenna jatkan matkaa. Kassellaan. Taijankin vaantaytya tonne olohuoneen sohvalle jotain huonoa leffaa kahtomaan. Huomenna on paiva uusi, sanotaan meilla Manilassa.

Manilan lammossa

Maailma on pieni. Hyppays uuteen maahan ja kulttuuriin tapahtui parilla lyhyella lennolla. Aamulla Soulin pakkasissa, illalla Manilan helteessa.

Tunnen itseni ja tapani tehda erotyota ja irrottautumista vanhasta turneesta. Siksi en sen kummemmin suuttunut itselleni, kun makasin ensimmaisen illan jurnottamassa hostellihuoneessa. Muutama hostelliheebo kyseli syomaan, mutta en jaksanut innostua enka tutustua kehenkaan. Tuttu juttu show.

Lahdin heti seuraavana aamuna ottamaan Manilan katuja haltuun ihan ittekseni. Kavelin itseani kilometrikaupalla sisaan tahan maahan. Hostelli sattui sakalla niin hyville sijainnille, etta paasin haluamiini mestoihin kavellen. En joutunut/paassyt viela perehtymaan jeepneys-reitteihin. Jeepneyt ovat Filippiinien nappara joukkoliikennevaline; alunperin toisesta maailmansodasta jaaneista amerikkalaisjeepeista tuunailtuja bussintapaisia kulkuvalineita. Kulkureitin ja maaranpaan pitaisi lukea auton kyljessa, mutta kuulin myos pienia epaluottamuslauseita oikeaan osoitteeseen paasysta.

Kiertelin vanhaa Espanjan vallan ajalla rakennettua Intramuros-aluetta. Alkuperaisia rakennuksia on muureja lukuunottamatta todella vahan jaljella, silla sen mita maanjaristykset eivat tuhonneet, sodat taatusti viimeistelivat vauriot. Jain kahtelemaan pitkaksi aikaa myos tavan katuelamaa, leikkivat lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Katukuvassa nakyi etenkin USAn suurlahetyston edessa viljalti poliiseja ja sotilaita aseineen. En oikein ollut varma pitaisiko taman tehda oloni turvalliseksi vaiko vallan painvastoin.

Hostellituttavuudet kyselivatkin iltasella kuinka uskalsin kavella yksin ja tunsinko oloni turvattomaksi. Enpa juuri. Ihmiset vaikuttivat ystavallisilta ja muutamat harvat myynti- tahi kerjaysyritykset blokkasin rutiinilla. Pakko sanoa, etta Intian jalkeen harvempi paikka jarkyttaa. Sain innokkailta paikallisilta useammankin huolellisen luennon kansallissankari Jose Rizalista kulkiessani tyypin vangitsemis- ja teloituspaikkojen ohi. Filippiinot tuntuvat olevan erittain isanmaallista sakkia.

Aurinko nosti taas fiilikset kattoon. Jo aamulla hymyilytti leveasti kun haistoin aurinkorasvan tuoksun. Loppumatkan vietan toivon mukaan kesassa. Ainakin laitoin talvivaatteet matkatoverin rinkassa Suomeen jo Soulista.

Niinhan siina tietenkin kavi, etta palattuani hostellille olin jo aivan valmis olemaan sosiaalinen ja pirtea reppureissaaja. Hostellin aulasta loytyi sekalaista sakkia: ausseja, britteja, jenkkeja, seka yksi kappale ruottalaista ja saksalaista matkaajaa. Laksimme yksissa tuumin ottamaan Malaten kaupunginosan katuja haltuun. Katukuppiloissa ruoka oli hyvaa ja olut halpaa.(Noyrana joudun nyt tunnustamaan pikavuoropojille notta eihan se olutlakko suureksi yllatyksekseni onnistunutkaan...) Pistimme seka matka- etta elamantarinat jakoon ja muutaman brittimimmin kanssa paatimme jatkaa reissua kimpassa kohti Boracayta. Onhan se pakko nahda kuinka Bali se Boracay oikein on. Jatkan jollain konstilla toivottavasti loppuviikosta kohti Palawania. Kassellaan kuinka suunnitelmat taas elavat. Soon moro.

Viimeisia mietteita Soulista

Laksin Suomen talvea karkuun ja eksyinkin Korean samanlaiseen. Hassua. Siirtyminen kylmaan on kaynyt niin asteittain Laosin jalkeen, ettei suomalaisen kroppa ole tata sen kummemmin ihmetellyt. Oikeastaan siirtyma lampimasta kylmaan tuntuu oudon kotoisalta. Ehka kroppashokkia olisikin ollut enemman, jos samaa helletta olisi aina vaan jatkunut viela puolen vuoden kesailyn jalkeen. Lammaspipo vaan syvemmalle korville ja taas mennaan lapi lumen ja viiman Jouko ja Kosti. Korealaiset tuntuvat ottavan kylman hieman lunkimmin. Nuoret mimmit heiluvat kintut paljaina pakkasessa ja lastentarhanopettajan sieluun sattui nahda lapsiryhmia ilman hattuja ja hanskoja. 

Pikavuoro siis paattyi Busaniin. Osittain iloisissa, osittain haikeissa ja osittain varsin paskamaisissa merkeissa. Viittaan aikaisempaan tekstiini... Joillekin immeisille oli haikea jattaa hyvasteja. Karaistunut reissunainen taisi muutaman kyyneleen tirauttaa etenkin Jennaa ja Villea hyvastellessa. Bussiin sattui paljon helmia reissutovereita. 

Huomaan aina reissattuani hyvan porukan kanssa, etta iskeydyn naiden turneiden jalkeen vahaksi aikaa erittain epasosiaaliseksi jurnottajaksi. Caminojengin jalkeen tuntui mahdottomalta loytaa yhta hyvaa possea. Ausseissa huomasin yllattaen menevani hyvalla sakilla, jonka jalkeen en luonnollisesti edes halunnut tutustua kehenkaan pariin paivaan Kiiveissa. Jossa tietenniin loysin loistoporukan... Eli tallaista kehaa kierretaan. Mutta fiilikselle ei voi mitaan, vaikka tiedankin historian toistavan itseaan. Huomenna jatkaessani matkaa tiedan jo etukateen jurnottavani pari paivaa paskafiiliksessa hostellin nurkassa, kunnes sielta taas joku irkku tulee kysymaan notta mistas oot ja fancy a pint? :)

Tulin viela parin pikavuorojannun kanssa Souliin, jossa onneksi ehdin tehda ja nahda niita juttuloita, joita ei viime pyrahdyksella ehtinyt. Nyt on nahty museoita ja palatsiloita, shoppailtu kirppiksella, heiluttu maailman suurimmassa sisahuvipuistossa ja muutenkin kierretty kaupunkia. Huvipuiston mielenkiintoisinta antia oli seurata lukuisten paivakoti- tahi kouluryhmien vaappumista tiimiverkkareissa pitkin jattimaista sisahallia. Tanaan juhlitaan viela hieman korealaista uutta vuotta. Hillitysti luonnollisesti, silla aamusella lahden lentokentalle kahtelemaan mihinka sita matka jatkuu vai jatkuuko mihinkaan. 

Soul on ehdottomasti nakemisen arvoinen kaupunki ja Korea pitaa ykkossijaa pikavuoroetapeista. Liian monta kertaa tosin talla reissulla olen joutunut miettimaan notta nakisinpa taman kaiken kesalla. Mulla kesa alkaa toivon mukaan taas huomenna. Kerron sitten seuraavassa sepustuksessani missa ollaan Jouko ja Kosti.