Kuvia Caminolta; Tamppitovereita

Vaikka jaarittelinkin siitä, kuinka suurta osaa ruoka reissulla näytteli, kyllä ne ihmiset silti tämänkin matkan tekivät. Olen pohtinut kuinka moneen ihmiseen olen näiden reissuvuosieni aikana törmännyt, kuinka monen kanssa viettänyt aikaa ja kuinka monen päätöksiin tahi käännöksiin jollakin tavalla ollut osallisena. Kenet näistä ihmisistä vielä muistan, kuka muistaa minut? Kellä oli merkitystä tietyissä elämäni käänteissä, kenen elämään minä olen vaikuttanut?

Tietyt ihmiset kulkevat vielä paljon jutuissani ja tarinoissani, vaikken enää aktiivisesti pidäkään heihin yhteyttä. Joidenkin ihmisten kanssa taas kirjoitellaan vielä vuosien jälkeen, ja tiedän, että jos matkani osuisi heidän maihinsa ja kaupunkeihinsa, sohvapaikka olisi pedattu minua varten. Tälläkin reissulla tapasin mainioita immeisiä, jotka varmasti tulen muistamaan, vaikka yhteydenpito tähän tyssäisikin.

Näiden viimoisten kuvien myötä Espanjan tamppaus jää taakse ja alan orientoitua seuraavaan reissuun. Passi on vieläkin Kiinan lähetystössä panttivankina, eikä viisumin saamisesta mitään tietoa, mutta otan riskin ja lähden Helsinkiin odottelemaan lähtöä. Voipi olla, että palailen vielä rinkkoineni Savoon, sillä jos viisumi ei ole valmiina odottamassa, seuraava mahis saada mokoma on vasta viikon päästä. Mutta hätäkös tässä. Sinkoilen rinkkoineni päivineni Helsingissä sohvalta toiselle, tämähän on loistava mahdollisuus nähdä tovereita ennen matkaan lähtöä.

 

 

  

Kuvia Caminolta; Maisemia tien varrelta

Ei maisema aina ollut mahtavaa. Pitkät tasaiset Meseta-pätkät olivat aika puuduttavia. Tähän aikaan vuodesta ei ollut enään kovinkaan vihreää. Monin paikoin auringonkukat olivat ruskeita ja kuivia ja maa keltainen. Usein käveltiin maantiellä rekkojen viuhuessa ohi tahi tampattiin kohti kaupunkia rumien teollisuusalueiden läpi. Pari kertaa jopa eksyttiin reitiltä ja marssitiin valtatietä pitkin, onneksi aina sentään oikeaan suuntaan. Mutta silti, melkoisia helmiä tuon matkan varrelta löytyi. Joskus piti tarpoa ihan monttu auki, niin komiat maisemat levittäytyivät ympärillä. Kuvat eivät tietenkään näytä miltään aitoon maisemaan verrattuna, mutta tässä silti joitain kohokohtia polkujen varsilta.

Kuvia Caminolta; Alkutaivalta ja sapuskaa

Vaellus alkoi St Jean Pied de Portista Ranskan puolelta. Ensimmäinen urakka oli kavuta 1400 metrin korkeuteen ja ylittää Pyreneiden huiput. Viime kerralla aloitin suosiolla Espanjan puolelta, koska ajattelin etten koskaan pystyisi könyämään moisen vuoriston yli. Vaan kuinka ollakaan, pystyin. Maisemat olivat mahtavat, vaikka osa ajasta tarvottiinkin läpi sumun ja pilvien. Espanjan puolella sinetöityi tamppikumppanuus ja jatkoimme matkaa ohi Roncesvallesin.

Sapuskalla oli suuri rooli tällä vaelluksella. Usein vaelsimme hiljaa ensimmäiset kymmenen kilometriä omissa ajatuksissamme ja pysähdyimme syömään aamupalaa auringon noustua milloin minkäkin pellon laitaan. Ensimmäinen keskustelunavaus oli usein: Mitäs syödään luntsilla ja dinnerillä?

Ulkona syömiset oli laskettavissa yhden räpylän sormilla. Tsekkasimme jo etukäteen minkä kylän missäkin pikku alberguessa oli keittiö ja kannoimme usein dinneritarpeet rinkoissamme isojen kaupunkien supermarketeista viimeiset kilometrit. Loppupätkän kohdalla piti jopa ottaa selvää oliko keittiössä kattilat ja pannut. Galician alueen ovela pikku kikka oli pitää majapaikoissa varustevapaita keittiöitä, jolloin pyhiinvaeltajien oli syötävä kylän ainoassa ylihintaisessa ravintolassa. Pahat kielet jopa väittivät, että ravintoloitsijat ja majapaikkojen pitäjät olivat sukua keskenään...

Keittiön tahdin määräsivät yleensä Taiwan ja Kanada. Suomi ja Australia pilkkoivat ja tiskasivat. Hyvä diili. Ja asianmukainen lopetus yhteiselle ruokataipaleelle oli viimeisenä iltana juuri ennen meikäläisen yöbussin lähtöä. Teimme ison kattilallisen paellaa Santiagon kämpässämme ja kannoimme kattilan katujen halki puistoon viimeistä yhteistä ruokailua varten.