Muuttoa ja Budapestiä

Mitenkä kummassa yksiössä asuneella ihmisellä voikin olla niin paljon (turhaa) tavaraa? Omaisuus ei kulkenutkaan maalta Helsinkiin yhdellä kärryllä, vaikka osa huonekaluista oli vanhana ja huonona hävitetty ja lainamööpelit oli palautettu oikeille omistajilleen. Yllättävän moneen paikkaan olin ehtinyt laatikoita ja pussukoita viime kesänä kätkeä. Suurin osa tavaroista lojuu vielä laatikoissaan uuden kämpän lattioilla, sillä en ole kovinkaan paljon aikaa viettänyt puolityhjällä kämpällä. Olen pakoillut järjestelyjobia järjestelmällisesti. Muutto on ihmisen parasta aikaa...

Kävin Budapestissä hillittömän Himmeän porukan kanssa. Tutustuimme aikoinaan samassa duunipaikassa ja olemme tehneet jo kymmenen vuotta Suomen reissuja. Tasavuosien taipaleen kunniaksi otimme lennot hieman pidemmälle.

Budapest on kaunis kaupunki; niskat meinasivat niksahtaa kun ihailin rakennusten katonreunojen koristuksia ja parvekkeita. Meillä oli korkeahuoneinen vanha asunto, johon lössi mahtui levittäytymään mainiosti. Päivät menivät leppoisasti katuja tallatessa ja pysähdellessä sinne tänne minne nenä näytti.



Jokainen oli saanut valita muutaman must -paikan, joita käytiin porukalla kahtelemassa. Meikäläisen lyhyestä listasta löytyi Terror House, eli natsien ja kommunistien hirmutöistä kertova museo, sekä rauniobaarissa käynti. Budapestissa on vanhoja asuinkelvottomia rakennuksia, joiden pohjakerroksiin ja sisäpihoille on perustettu hauskasti sisustettuja erikoisia pikku baareja.





Toistenkin listoilta löytyi hyviä settejä. Kävimmä perinteisellä Tonavaristeilyllä, kahtomassa Linnavuoren rakennuksia ja shoppailemassa ostoskadulla ja Kauppahallissa. New Yorker ei petä koskaan. Muutamalla aurinkoisella terassilla piti tietenniin pysähtyä kävelyn lomassa.

 

 

Todennäköisesti tein vimoisen ulkomaanreissuni pitkään aikaan. Palasin Savoon keräämään loppuja omaisuuksiani kokoon ja miettimään kalustepolitiikkaa. Rahat on tuhlattu reissaamiseen ja uuden kämpän vuokra on massiivinen, joten päätin aloittaa Koti kuntoon pikkurahalla -projektin. Sain käsittelyyni vanhat 70-luvun keittiönkalusteet, jotka hioin ja maalasin. Maalaria minusta ei taida tulla, mutta eiköhän noilla tuoleilla jotenkin pysty istumaan. Jos pienet maalivalumat iskevät silmään, himmennetään valoja.

Useat toverit ovat avustaneet kodinkoneiden ja kalusteiden hankinnassa. Uutta rompetta en taida joutua ostamaan kuin ehken lipastot. (Ellei joku lukija nyt yhtäkkiä satu muistamaan että kaksi valkoista Ikean Malm -lipastoa lojuu käyttämättömänä varaston nurkissa... :))

Uuden kodin partsi tuottaa ehken eniten päänvaivaa. Asuin vuosia keskustassa ilman parveketta, ja narisin useampaan otteeseen notta jos vain olisi parveke, johon voisi iskeä kukkaa ja muuta härpäkettä. Pitää varoa mitä toivoo, sillä uuden kotini parveke on iso kuin varalaskeutumispaikka.

Partsin lattia on huonossa kuosissa, kattoa ei ole kuin muutaman rikkonaisen muovilevyn verran ja kaiteeseen on kasvanut kiinni pieni koivu. Sain immeisiltä näppäriä sisustusvinkkejä, joista kuormalavaideat jäivät pyörimään mieleen. Velipoika raijasi pihatantereelle pari kuormalavaa, joista aloin askarrellapaskarrella sohvaa partsille. Hiominen ja pensselin kanssa heiluminen onnistui pienen oppitunnin jälkeen, mutta pehmustepuoleen tarvitsinkin isolla kädellä äiteen apua. Projekti on vielä hieman vaiheissaan. Sukkuloin huomenna iloiselle viikonloppureissulle Lappeenrantaan. Kassellaan sieltä palattua mimmottinen sohva lähtee mukaan Helsinkiin.

Vuorotteluvapaata on enää vähän yli viikko jäljellä...

Kotimaan kamaralla

Pitkä mahtava reissu on takana, mutta vuorotteluvapaata jatkuu vielä kesäkuun alkuun. Reissu oli tolkuttoman hieno kokemus, mutta oli myös melekoisen hienoa tulla takaisin. Pakko tunnustaa, että loppuvaiheessa reissuväsymys alkoi iskeä ruosteiset kyntensä vuorottelijaan. Olin saanut sellaisen yliannostuksen kaikesta kauniista ja kiinnostavasta, että ihan jokainen lumihuippuinen vuoristomaisema ei enää saanut irroitettua ihastuksen huokauksia.

Rinkan pakkaaminen ja purkaminen ja maiden/reissutoverien/kielten/valuuttojen/maisemien/tapojen vaihtaminen alkoi vaatia veronsa. Viimeisinä päivinä nautin enemmän hostellilla lojumisesta ja leffojen kahtelusta, kuin siirtomaavallan aikaisen arkkitehtuurin ihastelusta. Matkan kesto teki tehtävänsä hyvin, eikä paluu arkeen ollutkaan sellainen peikko, kuin alkumatkasta luulin. Vallan hymyilytti, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle.

Otin Perusta tullessa vuorokauden välilaskun Madridissa. Kiertelin hissukseen kaunista keskustaa ja kävin bongailemassa kuuluisien maalareiden tauluja Pradossa. Yritin nukkua univelkaani poies huonolla menestyksellä. Univelka kostautuikin sitten Suomen päässä koheltaessani Helsinki-Vantaalla enemmän kuin matkaajien laki sallii. Olin väärässä hallissa hakemassa rinkkaani, unohdin ostokset koneen hattuhyllylle ja pyörin muutenkin häkkyränä korvat höröllä ihmetellen, kuinka kummassa ympärilläni puhutaan Suomea. Urpo; olet Suomessa. Sanoinkin asiat kuntoon hoitaneille Finskin virkailijoille (takahuoneesta oikeaan halliin hakemaan rinkkaa, tavarat noudettiin koneesta Urpolle), että jos jossain kannattaa mokailla, niin sitten toimivalla kentällä ja omalla äidinkielellä.

Varasin useamman viikon Suomessa ennen duuniin paluuta, sillä olin varma, että etsin kuumeisesti asuntoa ja juoksen asuntonäytöissä koko toukokuun. Viimeisellä Perun viikollani olin saanut sähköpostia, jossa minulle tarjottiin kotia heti palattuani. Vieläpä melko näppäriltä huudeilta. Että joskus ne asiat vaan loksahtelevat kohdilleen.

Viikko Suomessa on vierinyt vauhdilla. Olen nähnyt tovereita ja soitellut lainapuhelimellani (omahan on limalaisella Tarmo Taskuvarkaalla) nopeimmat kuulumiset ympäri Suomea. Kävin työpaikalla anomassa kesälomaa, vaikken ole vielä edes töissä. Söin voileipäkakkua koiran synttäreillä. Join parissa päivässä koko loppuvuoden kahvikiintiön tavatessani peräkanaa immeisiä erinäisissä kahvittelupaikoissa ympäri Helsinkiä.

Vuorotteluvapaani jatkuu vielä. Luvassa on muuttoa, lisää tovereiden näkemistä, kemuja, viikonloppureissuja Suomessa sekä Budapestin pitkä viikonloppu. Tähän mennessä vuosi vuorotellen on ollut loistava. Jatkukoon se loppuun asti samanlaisissa merkeissä.

Arequipa ja Colca Canyonin trekki

Bussimatka Arequipaan oli lystikas; kauniit vuoristomaisemat ja paljon 70- ja 80-luvun musavideoita, joille, ja etenkin joiden hiustyyleille nauroimme Mien kaa kippurassa. Leffavalikoima koostui katastrofielokuvista. Aina hyva ja rauhoittava valinta maailman vaarallisimmille teille.

Arequipa on kaunis aurinkoinen 1500-luvulla perustettu kaupunki valkoisine sillarista rakennettuine taloineen. Jalleen niita mestoja, joihin immeiset jaavat jumimaan paivakausiksi suunniteltua pidempaan. Minakin loysin heti hostellille saapuessani tutun naaman Machu Picchun trekilta. Tama jenkkimimmi oli loininut Arequipassa kyseisesta trekista saakka enemman tahi vahemman juhlintajaksolla. Jaksoin notkua mimmin possen seurassa yhden illan, mutta koska en ole enaa yla-asteikainen, enka muutenkaan saa iloa toisten reissaajien aksenttien ja puhetyylien mollaamisesta, jatin taman porukan suosiolla seuraavana paivana ja vetaisin kunnon yliannostuksen kulttuuria ja nahtavyyksia. Seuraavan illan istuskelinkin huomattavasti hyvantahtoisemmassa ja mielenkiintoisemmassa seurassa.

Santa Catalinan luostari oli ehken kiinnostavimpia rakennuksia Perun turneella. Luostariin hyvaksyttiin nunniksi perheen toisia tyttaria vain korkea-arvoisista espanjalaisista piireista. Rikkaat nunnat viettivat luostarissa varsin makeaa elamaa orjineen paivineen, (ilkeamielisia juoruja ja urbaanilegendoja liikkuu asian tiimoilta) kunnes paikalle lahetettiin tiukka dominikaaninen nunna pistamaan juhlat kuriin ja nunnat jarjestykseen. Luostari oli kuin pieni kaunis varikas kaupunki keskella suurempaa valkoista kaupunkia. Notkuin luostarin kapeilla kujilla ja nunnien koristeellisissa huoneissa yrittaen ovelana kettuna imea korvat horolla ilmaiseksi mahdollisimman monen ylihintaisen turistioppaan tarinoita ja jorinoita.

Kurkistin paivan aikana pariin kirkkoon ja vierailin vanhoissa varakkaiden immeisten asuinrakennuksissa ihaillen koristeellisia ja jylhan pompooseja huonekaluja. Kavin Juanita-muumion museossa, vaikka Juanita itse oli parhaillaan kunnostettavana. Paikalla lasisessa jaakaapissaan oli kuitenkin toinen inkojen uhraama tyttomuumio, Sarita.

Andeilta on loytynyt muistaakseni 18 lapsen jaatynytta muumiota. Inkat uhrasivat lapsia jumalina pitamilleen vuorille. Juanita oli sailynyt hammastyttavan hyvassa kuosissa jaisen vuoren huipulla ennen kuin lumivyoryma paljasti tyton haudan. Nama nuoret uhrattavat olivat melkoisia karpaaseja. Muutaman vuoden ikaisina valitut edustuskelpoiset uhrilampaat kerattiin kodeistaan omiin taloihinsa, joissa heita alettiin valmistella ja kouluttaa (lue; aivopesta) tulevaa uhraustaan varten. Ensin kaveltiin pitka matka Cuscoon seremonioita varten, ja sitten useamman paivan marssiturnee vuorille, joissa uhraaminen tapahtui. Lapset kuihdutettiin paastolla ja huumattiin kokalehdilla ja -juomilla siihen kuntoon, notta isku ohimoon tuntui vahemman raa`alta toimenpiteelta.

Arequipan lahella on Colca Canyon, johon lahdin kolmen paivan trekille. Colca Canyon on kuulema tuplasti syvempi kuin Grand Canyon, mutta itsehan en ole tuota jalkimmaista kaynyt kahtomassa. Hieno ja sopivan tasoinen trekki laiskanpulskealle turistille. Aamut kaveltiin ja illat syotiin ja lojuttiin. Andien kondoorit olivat upea naky, vaikken mikaan ornitologi olekaan. Meijan porukan opas Miguel oli mainion lunki kaveri, joka tiesi nopeita oikoreitteja, jotka lyhensivat marssimatkaa ja mahdollistivat pidemman laiskottelun auringossa uima-altaalla vuorten keskella.

Porukka oli muuten mainiota, mutta loytyihan se arsytyspisteita rajusti tokkiva immeinen viimeinkin nain reissun loppuvaiheessa. Huumorintajuton ja toykea saksalaismimmi, joka puhui taukoamatta Kuubalaisesta Poikaystavastaan ("Kuubalainen Poikaystavani rakastaa valkoista ihoani, siksi en ota aurinkoa" "Kuubalainen Poikaystavani avaa minulle aina ovet, kaikilla itseaan arvostavilla naisilla pitaisi olla Kuubalainen Poikaystava" "Mita, eiko sinulla ole Kuubalaista Poikaystavaa?") Jos ikina kuulen tuon sanaparin uudestaan, multa varmaan rajahtaa paa. Ainoat hauskat hetket mimmin kanssa koin, kun han kertoili saksalaisista sukulaisistaan, jotka ottavat aina tuppervaara-astiat mukaan buffetravintoloihin ja post-it-laput mummolaan merkitakseen perintotoiveet.

Mutta kuten sanoin, reissu on loppuvaiheissaan. Puskin vappuaattona yobussilla takaisin Limaan. Vieressani istui oikein mukava limalaiskundi, jonka kanssa jutellessa ja leffoja katsellessa matka sujui nuohevasti. Otin hieman nopeita kaanteita taalla Liman paassa, ja lahdenkin jo illalla yrittamaan kohti Eurooppaa. Perun ja Bolivian keikka oli pintaraapaisu Etela-Amerikkaan, mutta hyva ja tiivis sellainen. Paan sisaisessa karttapallossa pyorivat jo Ecuador ja Kolumbia, mutta todennakoisesti seuraavan parin vuoden matkakohteeni ovat taman rahaanielleen turneeni jalkeen Mikkeli ja Pieksamaki.