Viimeinen Viikko

Näin se kuluu, vuorottelun viimeinen viikko. Päivät maatessa auringossa, illat pakatessa viimeisiä tavaroita muuttoa varten. Äiteen kanssa viimeisteltiin partsinsohvaprojekti. Vanhoista päiväpeitteistä ja patjasta rakennettiin pehmusteet kuormalavasohvaan. Talviturkki tuli heitettyä yllättävän aikaisin vuodenaikaan nähden. Yleensä tämän vilukissan saa heitettyä järveen vasta heinäkuun helteissä. Helteet iskivätkin nyt.

Olen yrittänyt turhaan katsella vuoden varrella kertyneistä valokuvista näppärää kaikenkattavaa top kymppiä, joilla voisin tiivistää reissuni yhteen kollaasiin. Mahdoton tehtävä. Jatkan yrittämistä. Palataan tähän myöhemmin

Kävin viikonloppuna Lappeenrannassa viettämässä perheviikonloppua. Inside-vitsi, tuskin aukeaa muille kuin asianosaisille. Porukkaan kuuluu vuorottelijan lisäksi neljä hauskaa immeistä, joiden kanssa aikaa on tullut vietettyä erinäisten harrastusten parissa. Tällä kertaa harrastuksiin kuului frisbee-golf, kiipeily temppuradoilla Flow Parkissa, syöminen ja juominen. Emäntä oli iskenyt pöydän niin koreaksi, notta ihme kun pöydän (tahi syöjien) jalat kantoivat. Hauskaa oli niin notta hampaisiin sattui.

Ehdimme aivan sattumalta tyypittämään Pikisaaren frisbee-golf radan. Ilmoitustauluun isketyssä lappusessa luki notta rata lopetetaan ja korit haetaan poies seuraavana päivänä. Heittelimmä siis frisbeetä. Minä hävisin. Reippaasti. Eipä siitä sitten sen enempää.





Flow Parkissa kiipeillään puiden väleihin viritetyillä radoilla. Pitkä rata sisältää putkissa ryömimistä, köysillä tasapainottelua ja kaikenlaista roikkumista vaijereiden varassa. Kypärä oli päässä ja turvavaljaat kiinni vaijerissa, mutta muutamassa kohdassa jännitti silti melkoisesti.

Olin onneksi käynyt siedätyshoidattamassa korkeanpaikankammoani Perun vuorilla. Terassilla aikaisemmin nautittu rauhoittava siideri pelasti myös tilannetta tiettyyn pisteeseen asti, mutta muutamassa hankalammassa kohdassa iskin liinat kiinni ja kieltäydyin liikkumasta etiäpäin. Perässä tulevat teinit joutuivat tsemppaamaan vanhusta tiukassa paikassa. Toisin sanoen teinejä kyrsi se, että panikoiva pullea turisti tukki reitit.





Tulevana viikonloppuna vietetään vielä parin toverin nelikymppisiä. Innolla odotan kivoja kekkereitä. Sitten onkin loma valmiiksi taputeltu. Hieno vuosi, eipä voi muuta sanoa.

Vaikka vuorottelu on ohi ja Vuosi Vuorotellen -blogini hiipuu töihinpaluun myötä, jäin hieman koukkuun tähän bloggaamiseen. Tuumin jotta jatkaisin blogin kirjoittamista toisenlaisen otsikon alla. Riittääkö arjesta tarinaa niin paljon kuin reissun päältä, se jääköön nähtäväksi ja luettavaksi.

Muuttoa ja Budapestiä

Mitenkä kummassa yksiössä asuneella ihmisellä voikin olla niin paljon (turhaa) tavaraa? Omaisuus ei kulkenutkaan maalta Helsinkiin yhdellä kärryllä, vaikka osa huonekaluista oli vanhana ja huonona hävitetty ja lainamööpelit oli palautettu oikeille omistajilleen. Yllättävän moneen paikkaan olin ehtinyt laatikoita ja pussukoita viime kesänä kätkeä. Suurin osa tavaroista lojuu vielä laatikoissaan uuden kämpän lattioilla, sillä en ole kovinkaan paljon aikaa viettänyt puolityhjällä kämpällä. Olen pakoillut järjestelyjobia järjestelmällisesti. Muutto on ihmisen parasta aikaa...

Kävin Budapestissä hillittömän Himmeän porukan kanssa. Tutustuimme aikoinaan samassa duunipaikassa ja olemme tehneet jo kymmenen vuotta Suomen reissuja. Tasavuosien taipaleen kunniaksi otimme lennot hieman pidemmälle.

Budapest on kaunis kaupunki; niskat meinasivat niksahtaa kun ihailin rakennusten katonreunojen koristuksia ja parvekkeita. Meillä oli korkeahuoneinen vanha asunto, johon lössi mahtui levittäytymään mainiosti. Päivät menivät leppoisasti katuja tallatessa ja pysähdellessä sinne tänne minne nenä näytti.



Jokainen oli saanut valita muutaman must -paikan, joita käytiin porukalla kahtelemassa. Meikäläisen lyhyestä listasta löytyi Terror House, eli natsien ja kommunistien hirmutöistä kertova museo, sekä rauniobaarissa käynti. Budapestissa on vanhoja asuinkelvottomia rakennuksia, joiden pohjakerroksiin ja sisäpihoille on perustettu hauskasti sisustettuja erikoisia pikku baareja.





Toistenkin listoilta löytyi hyviä settejä. Kävimmä perinteisellä Tonavaristeilyllä, kahtomassa Linnavuoren rakennuksia ja shoppailemassa ostoskadulla ja Kauppahallissa. New Yorker ei petä koskaan. Muutamalla aurinkoisella terassilla piti tietenniin pysähtyä kävelyn lomassa.

 

 

Todennäköisesti tein vimoisen ulkomaanreissuni pitkään aikaan. Palasin Savoon keräämään loppuja omaisuuksiani kokoon ja miettimään kalustepolitiikkaa. Rahat on tuhlattu reissaamiseen ja uuden kämpän vuokra on massiivinen, joten päätin aloittaa Koti kuntoon pikkurahalla -projektin. Sain käsittelyyni vanhat 70-luvun keittiönkalusteet, jotka hioin ja maalasin. Maalaria minusta ei taida tulla, mutta eiköhän noilla tuoleilla jotenkin pysty istumaan. Jos pienet maalivalumat iskevät silmään, himmennetään valoja.

Useat toverit ovat avustaneet kodinkoneiden ja kalusteiden hankinnassa. Uutta rompetta en taida joutua ostamaan kuin ehken lipastot. (Ellei joku lukija nyt yhtäkkiä satu muistamaan että kaksi valkoista Ikean Malm -lipastoa lojuu käyttämättömänä varaston nurkissa... :))

Uuden kodin partsi tuottaa ehken eniten päänvaivaa. Asuin vuosia keskustassa ilman parveketta, ja narisin useampaan otteeseen notta jos vain olisi parveke, johon voisi iskeä kukkaa ja muuta härpäkettä. Pitää varoa mitä toivoo, sillä uuden kotini parveke on iso kuin varalaskeutumispaikka.

Partsin lattia on huonossa kuosissa, kattoa ei ole kuin muutaman rikkonaisen muovilevyn verran ja kaiteeseen on kasvanut kiinni pieni koivu. Sain immeisiltä näppäriä sisustusvinkkejä, joista kuormalavaideat jäivät pyörimään mieleen. Velipoika raijasi pihatantereelle pari kuormalavaa, joista aloin askarrellapaskarrella sohvaa partsille. Hiominen ja pensselin kanssa heiluminen onnistui pienen oppitunnin jälkeen, mutta pehmustepuoleen tarvitsinkin isolla kädellä äiteen apua. Projekti on vielä hieman vaiheissaan. Sukkuloin huomenna iloiselle viikonloppureissulle Lappeenrantaan. Kassellaan sieltä palattua mimmottinen sohva lähtee mukaan Helsinkiin.

Vuorotteluvapaata on enää vähän yli viikko jäljellä...

Kotimaan kamaralla

Pitkä mahtava reissu on takana, mutta vuorotteluvapaata jatkuu vielä kesäkuun alkuun. Reissu oli tolkuttoman hieno kokemus, mutta oli myös melekoisen hienoa tulla takaisin. Pakko tunnustaa, että loppuvaiheessa reissuväsymys alkoi iskeä ruosteiset kyntensä vuorottelijaan. Olin saanut sellaisen yliannostuksen kaikesta kauniista ja kiinnostavasta, että ihan jokainen lumihuippuinen vuoristomaisema ei enää saanut irroitettua ihastuksen huokauksia.

Rinkan pakkaaminen ja purkaminen ja maiden/reissutoverien/kielten/valuuttojen/maisemien/tapojen vaihtaminen alkoi vaatia veronsa. Viimeisinä päivinä nautin enemmän hostellilla lojumisesta ja leffojen kahtelusta, kuin siirtomaavallan aikaisen arkkitehtuurin ihastelusta. Matkan kesto teki tehtävänsä hyvin, eikä paluu arkeen ollutkaan sellainen peikko, kuin alkumatkasta luulin. Vallan hymyilytti, kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle.

Otin Perusta tullessa vuorokauden välilaskun Madridissa. Kiertelin hissukseen kaunista keskustaa ja kävin bongailemassa kuuluisien maalareiden tauluja Pradossa. Yritin nukkua univelkaani poies huonolla menestyksellä. Univelka kostautuikin sitten Suomen päässä koheltaessani Helsinki-Vantaalla enemmän kuin matkaajien laki sallii. Olin väärässä hallissa hakemassa rinkkaani, unohdin ostokset koneen hattuhyllylle ja pyörin muutenkin häkkyränä korvat höröllä ihmetellen, kuinka kummassa ympärilläni puhutaan Suomea. Urpo; olet Suomessa. Sanoinkin asiat kuntoon hoitaneille Finskin virkailijoille (takahuoneesta oikeaan halliin hakemaan rinkkaa, tavarat noudettiin koneesta Urpolle), että jos jossain kannattaa mokailla, niin sitten toimivalla kentällä ja omalla äidinkielellä.

Varasin useamman viikon Suomessa ennen duuniin paluuta, sillä olin varma, että etsin kuumeisesti asuntoa ja juoksen asuntonäytöissä koko toukokuun. Viimeisellä Perun viikollani olin saanut sähköpostia, jossa minulle tarjottiin kotia heti palattuani. Vieläpä melko näppäriltä huudeilta. Että joskus ne asiat vaan loksahtelevat kohdilleen.

Viikko Suomessa on vierinyt vauhdilla. Olen nähnyt tovereita ja soitellut lainapuhelimellani (omahan on limalaisella Tarmo Taskuvarkaalla) nopeimmat kuulumiset ympäri Suomea. Kävin työpaikalla anomassa kesälomaa, vaikken ole vielä edes töissä. Söin voileipäkakkua koiran synttäreillä. Join parissa päivässä koko loppuvuoden kahvikiintiön tavatessani peräkanaa immeisiä erinäisissä kahvittelupaikoissa ympäri Helsinkiä.

Vuorotteluvapaani jatkuu vielä. Luvassa on muuttoa, lisää tovereiden näkemistä, kemuja, viikonloppureissuja Suomessa sekä Budapestin pitkä viikonloppu. Tähän mennessä vuosi vuorotellen on ollut loistava. Jatkukoon se loppuun asti samanlaisissa merkeissä.

Arequipa ja Colca Canyonin trekki

Bussimatka Arequipaan oli lystikas; kauniit vuoristomaisemat ja paljon 70- ja 80-luvun musavideoita, joille, ja etenkin joiden hiustyyleille nauroimme Mien kaa kippurassa. Leffavalikoima koostui katastrofielokuvista. Aina hyva ja rauhoittava valinta maailman vaarallisimmille teille.

Arequipa on kaunis aurinkoinen 1500-luvulla perustettu kaupunki valkoisine sillarista rakennettuine taloineen. Jalleen niita mestoja, joihin immeiset jaavat jumimaan paivakausiksi suunniteltua pidempaan. Minakin loysin heti hostellille saapuessani tutun naaman Machu Picchun trekilta. Tama jenkkimimmi oli loininut Arequipassa kyseisesta trekista saakka enemman tahi vahemman juhlintajaksolla. Jaksoin notkua mimmin possen seurassa yhden illan, mutta koska en ole enaa yla-asteikainen, enka muutenkaan saa iloa toisten reissaajien aksenttien ja puhetyylien mollaamisesta, jatin taman porukan suosiolla seuraavana paivana ja vetaisin kunnon yliannostuksen kulttuuria ja nahtavyyksia. Seuraavan illan istuskelinkin huomattavasti hyvantahtoisemmassa ja mielenkiintoisemmassa seurassa.

Santa Catalinan luostari oli ehken kiinnostavimpia rakennuksia Perun turneella. Luostariin hyvaksyttiin nunniksi perheen toisia tyttaria vain korkea-arvoisista espanjalaisista piireista. Rikkaat nunnat viettivat luostarissa varsin makeaa elamaa orjineen paivineen, (ilkeamielisia juoruja ja urbaanilegendoja liikkuu asian tiimoilta) kunnes paikalle lahetettiin tiukka dominikaaninen nunna pistamaan juhlat kuriin ja nunnat jarjestykseen. Luostari oli kuin pieni kaunis varikas kaupunki keskella suurempaa valkoista kaupunkia. Notkuin luostarin kapeilla kujilla ja nunnien koristeellisissa huoneissa yrittaen ovelana kettuna imea korvat horolla ilmaiseksi mahdollisimman monen ylihintaisen turistioppaan tarinoita ja jorinoita.

Kurkistin paivan aikana pariin kirkkoon ja vierailin vanhoissa varakkaiden immeisten asuinrakennuksissa ihaillen koristeellisia ja jylhan pompooseja huonekaluja. Kavin Juanita-muumion museossa, vaikka Juanita itse oli parhaillaan kunnostettavana. Paikalla lasisessa jaakaapissaan oli kuitenkin toinen inkojen uhraama tyttomuumio, Sarita.

Andeilta on loytynyt muistaakseni 18 lapsen jaatynytta muumiota. Inkat uhrasivat lapsia jumalina pitamilleen vuorille. Juanita oli sailynyt hammastyttavan hyvassa kuosissa jaisen vuoren huipulla ennen kuin lumivyoryma paljasti tyton haudan. Nama nuoret uhrattavat olivat melkoisia karpaaseja. Muutaman vuoden ikaisina valitut edustuskelpoiset uhrilampaat kerattiin kodeistaan omiin taloihinsa, joissa heita alettiin valmistella ja kouluttaa (lue; aivopesta) tulevaa uhraustaan varten. Ensin kaveltiin pitka matka Cuscoon seremonioita varten, ja sitten useamman paivan marssiturnee vuorille, joissa uhraaminen tapahtui. Lapset kuihdutettiin paastolla ja huumattiin kokalehdilla ja -juomilla siihen kuntoon, notta isku ohimoon tuntui vahemman raa`alta toimenpiteelta.

Arequipan lahella on Colca Canyon, johon lahdin kolmen paivan trekille. Colca Canyon on kuulema tuplasti syvempi kuin Grand Canyon, mutta itsehan en ole tuota jalkimmaista kaynyt kahtomassa. Hieno ja sopivan tasoinen trekki laiskanpulskealle turistille. Aamut kaveltiin ja illat syotiin ja lojuttiin. Andien kondoorit olivat upea naky, vaikken mikaan ornitologi olekaan. Meijan porukan opas Miguel oli mainion lunki kaveri, joka tiesi nopeita oikoreitteja, jotka lyhensivat marssimatkaa ja mahdollistivat pidemman laiskottelun auringossa uima-altaalla vuorten keskella.

Porukka oli muuten mainiota, mutta loytyihan se arsytyspisteita rajusti tokkiva immeinen viimeinkin nain reissun loppuvaiheessa. Huumorintajuton ja toykea saksalaismimmi, joka puhui taukoamatta Kuubalaisesta Poikaystavastaan ("Kuubalainen Poikaystavani rakastaa valkoista ihoani, siksi en ota aurinkoa" "Kuubalainen Poikaystavani avaa minulle aina ovet, kaikilla itseaan arvostavilla naisilla pitaisi olla Kuubalainen Poikaystava" "Mita, eiko sinulla ole Kuubalaista Poikaystavaa?") Jos ikina kuulen tuon sanaparin uudestaan, multa varmaan rajahtaa paa. Ainoat hauskat hetket mimmin kanssa koin, kun han kertoili saksalaisista sukulaisistaan, jotka ottavat aina tuppervaara-astiat mukaan buffetravintoloihin ja post-it-laput mummolaan merkitakseen perintotoiveet.

Mutta kuten sanoin, reissu on loppuvaiheissaan. Puskin vappuaattona yobussilla takaisin Limaan. Vieressani istui oikein mukava limalaiskundi, jonka kanssa jutellessa ja leffoja katsellessa matka sujui nuohevasti. Otin hieman nopeita kaanteita taalla Liman paassa, ja lahdenkin jo illalla yrittamaan kohti Eurooppaa. Perun ja Bolivian keikka oli pintaraapaisu Etela-Amerikkaan, mutta hyva ja tiivis sellainen. Paan sisaisessa karttapallossa pyorivat jo Ecuador ja Kolumbia, mutta todennakoisesti seuraavan parin vuoden matkakohteeni ovat taman rahaanielleen turneeni jalkeen Mikkeli ja Pieksamaki.

Suolaa, suolaa, enemman suolaa...

Kolmen paivan autoreissu Uyunin suola-aavikoille oli nappivalinta. Naissa valmiiksi taputelluissa autoreissussa ottaa kieltamatta aina tietoisen riskin. Immeinen isketaan maastoautoon viiden tuntemattoman tyypin kanssa. Tassa parhaat ystavasi kolmeksi seuraavaksi paivaksi. Parjailkaa.

Bussissa Sucresta Uyuniin tutustuin tanskalaiseen Mieen, jonka kanssa hengailtiin ilta ja kaytiin kylan parraassa pitsapaikassa. Pistakeehan Minute Man korvan taakse, jos satutten nurkille. Tultiin juttuun mainiosti, joten harmiteltiin vahan sita, etta oltiin ostettu reissut eri firmoilta, ja paadyttiin eri autoihin. Mutta eipa hatia, olihan sita mukiinmenevaa sakkia meikalaisenkin autossa. Pari hauskaa brassia, ranskalainen pariskunta ja hollantilainen Boliviassa asuva mimmi.

Yhteiseksi kayttokieleksi vaantyi espanja, mika olikin taman turistin kielitreenin kannalta mainio asia. Stressia aantamisesta ja kielioppisaannoista helpotti myos se, etta kukaan kuskia lukuunottamatta ei ollut natiivipuhuja. Kuski puhui vain espanjaa, joten kaikki info matkanvarrella nahdyista ja koetuista asioista ei valttamatta tullut aivan sataprosenttisesti ymmarretyksi, mutta paaosin pysyin kartalla. Kuski oli onneksi pateva ja semiraitis hemmo, ja autokin hajosi vain pari kertaa.

Jos nyt hakemalla hakee mitaan huonoja puolia reissusta, niin kolmen paivan annos autossa pauhaavaa brassimusaa alkoi hieman kiristaa ohimoita. En oikein osannut valita arsyttivatko enemman Mies ja kitara -tyyppiset imelan romanttiset rampytykset vaiko mukacool teknomusa pakollisin rappiosuuksin letkein latinorytmein. Viimeisena paivana oli melko lahella, ettei brassimimmin musavehkeelle kaynyt kuin eraallekin S.O.A.D:in levylle muinaisella mokkireissulla liian monen Lonely Day -toiveuusinnan jalkeen. Asianomaiset muistanevat tapauksen =).

Kuulin myohemmin parilta muulta reissaajalta, kuinka heilla viimeinen ajopaiva oli mennyt hieman kateen kuskin ollessa kanuunassa tahi vielakin paissaan. Matkustajien taytyi vakisin yrittaa pitaa kuskia hereilla ettei auto paatyisi ojan pohjalle. Taman torttoilyn vuoksi osa porukasta myohastyi busseistaan ja joutui viettamaan ylimaaraisen yon Uyunissa, joka on varsin ruma ja mitaansanomaton kaupunki.

Luulin aluksi notta reissu koostuu vaan suola-aavikolla steppailemisesta, mutta matkan varrelle osuikin kaikkea mahdollista luonnonilmiota kuten kaktussaari, ihanan varisia laguuneja, jattimaisia kivimuodostelmia ja kuumia lahteita. Elukoita nakyi vikunjoista flamingoihin. Turistin muistikortilla on varmaan sata kuvaa flamingoista... Arska paistoi ja vuoristoiset maisemat olivat messevat. Luntsi nautittiin ulkoruokinnassa milloin millakin suola-alustalla istuen. Loppureissun ajan kaikkien housujen takapuoli loisti valkeasta suolasta. Yotkin nukuttiin suolapedeilla suolasta rakennetuissa hostelleissa. Jokunen dorka nahtiin uteliaana nuolaisemasta hostellin seinaa. Allekirjoittanut ei kuulunut tahan ryhmaan.

Suola-aavikoilla kuuluu luonnollisesti ottaa mukahauskoja valokuvia perspektiivia kayttaen. Turisti pitelemassa toista turistia kammenellaan ja muuta vahemman originaalia otosta. En uskalla talla hostellin tokkivalla koneella ladata kuvia, mutta jokunen yritelma itsekin rakenneltiin. Kuvia tuloo nakyville sitten Suomeen palattua.

Palasin yobussilla La Paziin tuttuun ja mukavaan hostelliin. Oli kuin olisi kottinsa tullut. Tanskalainen Mie majoittui samaan huoneeseen ja hostellilta ja kylilta loytyi paljon muitakin tuttuja matkan varrelta.Tassahan nama pari paivaa on tulluna hengailtua mukavassa porukassa. On tallailtu hiljakseen kaupungin katuja, katseltu jalkapalloa kuppiloissa, tehty vahan ostoksia (tasapainotellen tayden rinkan ja tyhjan lompakon valilla) ja kayty syomassa ja juomassa erinaisissa ravitsemusliikkeissa. Brittikundi Ricky on kasvissyoja, joten meikalainenkin on nyt luvattoman usein kaynyt lihattomilla sapuskoilla.

Death Roadin vaarallisuus tuli todistettua taas kerran; tuttu skottikundi oli kaatunut maessa ja telonyt katensa melko pahaan kuntoon. Kundin matkasuunnitelmat muuttuivat radikaalisti, kun katta pitaa nyt hoitaa La Pazin sairaalassa. Tieblokit ja mielenosoitukset ovat myos muuttaneet monen suunnitelmia. Edelliselta La Pazin keikalta tuttu irkkukundi on yrittanyt pari paivaa paasta haluamaansa kohteeseen, mutta joka paiva bussiasemalta sanotaan ettei onnistu, blokit estavat kaupunkiin paasyn. Alkaa hieman syoda miesta.

Tama paiva pyoritaan viela nailla huudeilla, mutta huomenna jatkan aamusella matkaa takaisin Perun puolelle Arequipaan. Mie tuloo samalla bussilla, mutta jatkaa sitkeana sissina samaa reittia Limaan asti. Mie vietan viikon verran Arequipassa ja saatan jonniin pienen trekin tehda. Jos jaksan. Alkaa olla rehellisesti sanottuna paukut aika vahissa nain reissun loppua kohden. Tanaankaan ei olla tekemassa mitaan sen kummempaa, todennakoisesti kaydaan kokamuseossa jos jaksetaan, ja lojutaan muuten leffoja katsellen hostellilla. Ei vaan aina jaksa menna tukka putkella kokemassa uutta ja erilaista. Enhan mie Suomessakaan riehu joka paiva erilaisissa kulttuurikohteissa.

Mietteet ovat olleet naina paivina usein jo Suomen puolella. Asunnon haku alkaa painaa paalle. Helsingista kivan yksion loytaminen napparalta alueelta ei olekaan kovin helppoa. Koskaan elamassani en tule saamaan Krunan linnan veroista kamppaa. Laitoin toivoni jalleen kerran halpoihin kaupungin tyosuhdeasuntoihin, mutta kaupungin organisaatiomuutos siirsi paivahoidon omaksi virastokseen, ja tyosuhdeasuntojen maara romahti minimilukemiin. Pitakee peukkuja. Ja saapi myos laittaa sanaa kiertamaan, notta koyha matkailija kaipaa halpaa kivaa kamppaa hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Ja lehmat lentavat.

Toukokuun kohdalle kalenteriin on myos kertynyt kaikkea napparaa pienta reissua ja juhlaa. Muuttokin pitaisi toivon mukaan jarjestaa jossain valissa, ja tavarat ovat tietenniin levallaan ympari Suomea. Mutta eipas nyt menna viela asioiden edelle. Siirretaan ajatukset takaisin nykyhetkeen. Aurinko paistaa La Pazissa, ja maha on taynna ilmaisia aamupalapannukakkuja. Ei hassumpaa.

Seikkailua Boliviassa

Paasinhan mie Boliviaan, kun kavin muodollisuudet lapi kummallakin rajalla, toisin kuin reissutoverini Kevin. Pienta pompotusta jonosta toiseen tosin esiintyi, mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin virkavalta ei vaadi lahjuksia. Bolivian puolella nuoren rajavirkailijan oli poistuttava suomipassin kanssa takahuoneeseen kyselemaan esimiehiltaan notta mika tama Suomi on ja saavatko sen kansalaiset tulla maahan.

Viihdyin La Pazissa neljan paivan verran. Bolivian virallinen paakaupunki on Sucre, mutta La Paz on hallinnollinen paakaupunki. Tahi tamakin riippuu siita, kenelta kysyy. Muutenkin Bolivian historia ja politiikka on herttaisen sekavaa. Korruptiota, satoja vallankaappauksia ja jatkuvia lakkoja ja mielenosoituksia. Toiset ylistavat kokanviljelijoita tukevaa presidentti Evo Moralesia, toiset pitavat hemmoa pahimpana peikkona. Osallistuin mainiolle kaupunkikierrokselle, jossa opas yritti havainnollistaa naita kaikkia verisia vallankaappauksia ohjaamalla naytelmaa, jossa paaosaa esitimme me turistit. Miekin paasin ampumaan erasta hallitsijaa, mutta ammuin kolmesti ohi, ja myos meikalainen paastettiin hengilta ennen pitkaa. Aina ei voi voittaa.

La Pazin katukuvaa voipi seurailla tuntikausia. Cholitat, perinneasuiset mammat paalaella keikkuvine hattuineen vaeltavat isojen taakkojen kanssa. Noitamarkkinoilla myydaan kuivattuja laamansikioita ja -poikasia (lieko oikea termi laaman lapselle) onnenkaluiksi. Moni bolivialainen luottaa noitatohtoriin enemman kuin laakariin, ja noitamarkkinoilla onkin tarjolla kaikenlaista troppia kaikenlaiseen vaivaan. Uusille taloille tuo vahvuutta ja onnea, jos perustuksien alle haudataan jotain elavaa. Kuulema laamat ja harat ovat peruskauraa tahan tarkoitukseen, mutta villeimmat tarinat kertovat ihmisuhrauksistakin. Kuulin hurjaa juttua siita, kuinka itsensa tajuttomiksi juoneita juoppoja on muilutettu rakennuksille ja haudattu elavana perustuksiin. Samalla teemalla jatkaakseni; eraat tarinat myos kertovat, etta La Pazissa on nelja paikkaa, jossa voit tehda itsemurhan juomalla ihtesi hengilta. Asiakkaalle annetaan huone taynna hemmetin vahvaa kotipolttoista viinaa ja sitten ovi isketaan lukkoon. Ei muuta kuin anti lipittaa vaan kunnes henki lahtee.

Ekana paivana hostellilla tutustuin kaikentyyppiseen kanssamatkustajaan, mutta parraiten sveitsilaiseen Petraan, jonka kanssa sitten hengailtiin La Pazissa enemman tahi vahemman hengenvaarallisissa harrastuksissa. Kavimma kahtomassa paikallista showpainia, jossa supersankariasuiset kundit ja cholitat (katso ylla) paiskoivat toisiaan kanveesiin niin etta tatami tarisi ja (teko)veri lensi. Tyypit ottivat homman varsin tosissaan, ja valilla taistelu levisi katsomon puolelle. Muutama aikaisemmin painimatseja katsomassa kaynyt toveri oli vinkannut, ettei tilaisuuteen kannata valttamatta laittaa puhdasta valkoista paitaa paalle. Tama kavi selvaksi, kun raka ja veri lensi pitkin etupenkkien katsojia. Vaikka painimatseihin myydaan kalliimpia turistilippuja, tilaisuus oli selvasti paikallisten suurta sunnuntaihuvia. Koko perheen voimin kokoonnutaan kannustamaan lempicholitaa ja heittelemaan popcornia vastapuolen paalle.

Jostain kasittamattomasta syysta kavin myos maastopyorailemassa alas maailman vaarallisemmaksi tieksi kutsuttua Death Roadia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Yungas-tie  Kyseisella patkalla kuolee vielakin silloin talloin hurjapaisia pyorailijoita. Viimeisimmin henkensa menetti ilmeisesti turistimimmi, joka yritti ottaa valokuvaa vauhdissa. Ei valttamatta fiksuin mahdollinen idea tuolla serpentiinitiella, jossa suurin pudotus taitaapi olla 800 metria. Pelotti niin perkuleesti, mutta otin aika rauhallisesti ja jattaydyin porukan hannille hissuttelemaan omaan tahtiini puristaen jarrua hikisin kourin. Jarruissa roikkuminen ja 55 kilometrin jyristely monttuista tieta aiheutti tolkuttoman kivun kasivarsiin. Aivan kuin joku olisi vaantanyt tylsalla veitsella lihaa irti luista. Kaikesta huolimatta reissu kannatti. Mahtavat maisemat, hauska fillarointiporukka, ja tulihan taas voitettua ihtensa talla korkeanpaikankammosaralla.

Olen nyt notkunut pari paivaa Sucressa. Ihana pieni aurinkoinen siirtomaavallan aikainen kaupunki, jossa ei ole paljoa muuta tekemista kuin opiskella espanjaa, paistatella auringossa ja kavella kauniita pienia katuja. Todennakoisesti jos kasissa olisi enemman aikaa, olisin jaanyt itsekin viikoksi tahi pariksi petraamaan kielitaitoani, mutta kello kaypi kohti reissun loppua. Ovelana kettuna hengailen iltaisin hostellin kattoterassilla kotilaksyjaan tekevien hostellikamujen kanssa, ja imen ihteeni siina sivussa muutamia tarppeja ja unohtamiani kielioppisaantoja. Olen tolkuttoman kiitollinen siita, etta puhun edes auttavasti espanjaa, se on auttanut nailla nurkilla paljon. Toisaalta tunnustan itselleni olevani niin kovapainen, etten todennakoisesti koskaan tule oppimaan espanjaa tarpeeksi hyvin tahi olemaan sujuva puhuja. Nailla mennaan.

Jatkan huomenna matkaa kohti Uynia ja suolatasankoa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni Bolivian mielenosoitukset ja tieblokit olivat ensimmainen este reissun onnistumiselle, mutta onneksi tie-esteet on nyt poistettu ainakin pariksi paivaksi. Toinen odottamaton este oli suola-aavikoilla jarjestettavat teknokemmakot, jonka takia kaikki hostellit ovat aivan tukossa. Paadyinkin ostamaan hivenen kalliimmalla hinnalla jarjestetyn reissun taalta Sucresta kasin. Pienen hintaeron kestaa, kun saan bussiliput ja varman hotellihuoneen samaan diiliin.

Nalka iski. Lahden kokkailemaan pastaa varsin erikoisen saksalaisen kundin pitamaan hostelliin. Illalla oli myos tarkoitus kayda leffassa parin hostellitutun kanssa. Taalla Sucressa olisin viihtynyt pidempaakin, mutta tie kutsuu ja matka jatkuu.

Puno ja Titicaca-jarvi

Taytyy myontaa etta tein mokan jattaessani Cuscon viimoiselle paivalle tavan inkarauniokierroksen. Maantasalle hajonneet kivikasat eivat Machu Picchun jalkeen enaa oikein tuntuneet miltaan. Kavin myos muutamassa museossa kahtomassa korkea-arvoisten inkojen muumioita ja muokattuja kalloja. Mita suipompi paakallo, sita arvokkaampi inka.

En vielakaan syonyt marsua. Kokalehtiteehen ja imelanmakuiseen Inca Kolaan kyllastyin jo niin huolella, ettei kumpaakaan tarvitse juoda enaa koskaan. Kokalehtiteen sanotaan auttavan moneen vaivaan, mm. vuoristotautiin, mutta ei sita immeinen ilokseen juo. Kuulema saadakseen saman vaikutuksen kuin kokaiinista kokalehtia taytyy pureskella 125 kiloa 10 minuutin sisaan, joten ei nimi teeta pahenna, vaan maku.

Saavuin keskiviikkona aamuyolla Cuscosta Punoon, Titicaca-jarven rannalle. Sain onneksi heti sangyn mukavasta hostellista. Useimmat hostellit pitavat tiukasti kiinni sisaantsekkausajoista, mutta nama omistajavellokset eivat onneksi tuijotelleet pykalia. Vetelin koiranunta pari tuntia ja ryomin tukka pystyssa aamupalalle. Maailma on pieni, sanoi turisti, kun hostellin aulassa tuttuja naki. Kanadalaiset Agosta ja enonsa Kevin Machu Picchun trekilta olivat sattumalta osuneet samaan majapaikkaan.

Agostan eno Kevin oli tosin parhaillaan koheltamassa paivareissulla Boliviassa. Kevin oli mennessaan kaynyt leimaamassa passinsa Perun puolella, mutta oli jotenkin unohtanut kayda maahantulorutiinit lapi Bolivian puolella. Herra heilui sitten laittomasti vuorokauden Boliviassa. Ongelmat ilmenivat takaisin Peruun pyrkiessa ilman tarpeellisia leimoja ja asiakirjoja. Onneksi ystavallinen chilelaismimmi tulkkasi ja selitti viranomaisille turistiparan pikkumokaa, joten Kevin selvisi vain sakoilla putkan sijasta.

Kun Kevin oli saatu turvallisesti takaisin maahan, paadyimme illalliselle pitsamestaan. Meilla oli neljantena mukana italialaiskundi, joka loysi suuriaanisesti ja -eleisesti jokaisesta ruoasta jotain vikaa, silla mikaanhan ei ollut kuten kotona Italiassa mamman ruokapatojen aaressa. Hyvalla ruokahalulla kundi kuitenkin kaapi lautaset tyhjiksi.

Mietin hivenen, ennen kuin buukkasin kahden paivan Titicaca-jarven reissun, jossa kierrellaan kolmella saarella ja asutaan paikallisten kotona pienessa kylassa. Titicaca-jarvi on 3821 metria merenpinnan ylapuolella sijaitseva Etela-Amerikan suurin jarvi. On meinaan iso latakko. Osa tapaamistani reissaajista oli narissut siita, kuinka keinotekoinen turistiloukku kyseinen reissu on. Toisaalta saarelaisten kotona asuminen tuo rahaa perheille, ja turistejahan tassa ollaan, joten mikajottei. Reissu olikin melkoinen kokemus. .

Kavimma ensin vierailemassa paikallisten luona kelluvilla saarilla. Saaret on rakennettu oljista, ja siella ne hemmot asustelevat huteralla keinuvalla alustallaan. Pienet tenavat heiluivat oljilla ja roikkuivat reunan yli, niin etta lastentarhanopettajaa kylmasi. Ehka Siperia kuitenkin opettaa olemaan kurkottelematta liian pitkalle. Nykyisin paikallisten toimeentulo on hyvin pitkalti turistivierailujen varassa, ja kasityot levaytettiinkin heti esille tatamille.

Isla Amantani, jossa vietimme yon, oli 4000 asukkaan saari ilman kulkuvalineita ja jostain kumman syysta ilman koiria. Rouva Margareta majoitti matalaan majaansa meikalaisen lisaksi kolme mukavaa jenkkia, joiden kanssa juttu luisti mainiosti. Soimme Margaretan pienessa savimajakeittiossa paikallista yksinkertaista mutta hyvaa, lahinna keitoista, riisista ja perunoista koostuvaa sapuskaa ja illalla pukeuduimme paikallisiin asuihin kylajuhlia varten. Meikalainen naytti aivan maatuskalta heiluessaan tanssilattialla huivi hulmuten. Tahtitaivas oli uskomattoman kaunis, kun taapersimme kemuista Margaretan perassa kotia kohti. Vaikka ulkona oli purevan kylma, Margaretan ullakolla maistui uni viiden paksun viltin alla.

Seuraavana paivana vaeltaa tamppasimme viereisella Isla Taquilella ja ajelimme lopulta veneella kolmisen tuntia takaisin Punoon. Aurinko paistoi ja makoilimme kannella maisemia katsellen. Hyva paiva. Saapi nahda kuinka hyva paiva huomenna on, kun lahden pyrkimaan kohti Boliviaa. Ostamani bussiliput olivat epailyttavan halvat, joten saapi nahda, onko Bolivian puolella jatkoyhteys odottamassa vaiko eiko. Toivon mukaan palaan asiaan rajan toiselta puolelta. Ainakin yritan olla tekematta Kevineita.
.