Turisti vaihtaa viihteelle

Savossa satoi ja satoi ja satoi. Olin suunnitellut heinäkuun ohjelmistoksi kirmailua hellemekossa nurmikolla ja viltillä makoilua kepeää chic litiä lueskellen. Ehkäpä väliin pieni pulahdus järveen helteen käytyä aivan tolkuttomaksi. Siinähän suunnittelin. Parin vuoden takaisessa kalenterissa oli merkintä samaiselta viikolta: "Mikkeli 37 astetta" ja iso auringon kuva. Tänä vuonna sama setti oli jäniksenkokoinen sadepisara ja 14 astetta.

Käänsin auton nokan kohti Helsinkiä. Jännittävää! Krunikassa asuneena en ole pahemmin Helsingissä ajellut. Tai siis enhän ole autottomana pahemmin ajellut muuta kuin laina-autolla Mikkeli-Pieksämäki highwayta. Jopa tankkaus jumittavine bensakorkkeineen oli suuri seikkailu, isolla kirkolla suunnistamisesta puhumattakaan. Mutta minä pääsin perille! Olen oman elämäni sankari.

Läksin katselemaan kaupunkia turistiasenteella, mutta Helsingin halki kävellessä tuli vahva tunne siitä, että olen palannut kotikaupunkiini. Kaitpa sitä siis kuudessatoista vuodessa ehtii kotiutua. Kiasman takapihalle rakennettu alue oli iloinen ylläri. Kaiken sen möyrimisen ja makasiinishown jälkeen paikalle on saatu oikein onnistunut hengailutila. Ja käykeehän Kiasmassa kahtomassa Camouflage, tai kurkatkee ainakin ohikulkeissanne aulaan aseteltu virkattu poliisiauto. http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/nayttelyt/camouflage?gclid=CMHW6vuDsrECFUcwmAodlmUAbA

Poliisin pehmeämpi linja

Helsingin kahvilakultturia ison maaliman malliin.

Sittenhän vaihdoimma vallan viihteelle ja suuntasimma Kalleen. Lastentarhanopettajana olen harvemmin päässyt/joutunut Kallen kuuluisiin torstai-iltoihin. Päiväkodin ovella on oltava pirteänä toivottelemassa tenavia tervetulleeksi aamulla kuuden seitsemän maita, ei sitä toinne viikolla hippailla. Eikä minulle taaskaan selvinnyt mistä torstai-illat ovat legendaarisen maineensa saavuttaneet, ellei sitten hurjalla ihmismäärällä ja naurettavilla jonoilla. Muutamaa bongausreissulla olevaa jääkiekkosankaria lukuunottamatta meininki oli ihan perusmättöä. Baari on baari, kunhan seura on hyvää. Mukavalla sakilla sitä istuupi vaikka Kontulan kuppiloissa.

Alppipuiston kansanjuhlassa seuraavana päivänä päälavan artistit meinasivat jäädä sivuosaan, kun asetuimme seuraamaan kiehtovaa kitarakaraokea. Kaverin mies työtovereineen on kehitellyt näppärän sovelluksen, jossa ruudulla juokseepi niin biisien sanat kuin soinnut kitaralle. Tämän teknisimmin termein en osaa systeemiä kuvailla, joten olokeepa hyvä ja tutustukaa itse: http://www.fourchords.com/. Yleisökin tuntui tykkäävän, sen verran moni hemmo paikalle ilmestyi kitaroimaan.

Ja vielä kun Kalliosta taitettiin matkaa keskustaan pysähtyen säännöllisin välimatkoin terassille, oli perjantai-ilta hyvinkin taputeltu valmiiksi.

Matka jatkui jatsiloille Poriin. Paloma Faithin törkeä ohari harmitti tolkuttomasti, mutta Ankan Pauli seivasi hieman tilannetta innokkaalla esiintymisellään. Kyllä setä jaksaa heilua. Norah Jones oli myös artisti paikallaan. Vaatimattoman näköinen mimmi, joka ei tarvitse lavalla muita tehokeinoja kuin vaikuttavan äänensä. Porin jatsit ovat melkoisista pääsylippuhinnoistaan huolimatta loistava tapahtuma. Yleisöön luotetaan sallimalla omat evästykset ja yleisö palkitsee luottamuksen siivoamalla rojunsa poies tapahtuman loputtua. Näitä lisää!

Aurinkoa vedenpaisumuksen jälkeen! Tämä hymy ei hyytynyt koko jatsien aikana.

 

Jatsit ne vaan jatkuivat jatsikadun ravinteleissa. Ikosen Osmo, josta en ikuna ennen ole kuullutkaan, heitti hienon keikan, jonka ansiosta eräs porukkamme leideistä julistautui Osmon ikuiseksi ja uskollisimmaksi faniksi. Yritin turhaan etsiä jälestäpäin netistä Osmon osuvat sanoitukset omaavaa biisiä kolmenkympin rajapyykin saavuttamisesta, ehkäpä se vielä jostain tulee vastaan, Osmo tahi biisi.


Keikan jälkeen tuli ilmeisesti otettua tanssilava niin pontevasti haltuun, että dj laskeutui kopistaan pöytäämme kysymään hölmistyneeltä meikäläiseltä notta mitä musiikkia haluaisin kuulla. Hää lupasi soittaa niitä biisejä joista tykkään, jos saisi minut sillä takaisin tanssilattialle. Tässä kohdassa kuuluu maalata parimetrinen rasti seinään. Kas näin tuli korvaus kaikista näistä vuosista ylimielisten dj-diktaattorien armoilla ("Näytänkö mä muka joltain jukeboksilta, tehän saatte kuulla just sitä musaa mitä täältä laitetaan tulemaan"). Tulen kertomaan tätä tarinaa niin kauan, että ihmiset huutavat tuskissaan "Ei enää sitä ainaista Porin dj- tarinaa, armoa!" Siinähän huudatten.


Muutenkin jatsitunnelma oli jälleen loistava. Kaikenlaiseen kummalliseen hiihtäjään ja mukavaan jatsivieraaseen tuli törmättyä. Vaihtelimma paikallisen nuorison kanssa vitsejä. Pyyhin taas pöydän haaksirikkovitsillä, kiitokset edelleen Lipelle, tällä jutulla on ratsastettu halki Suomen. Kiinnostuneet joutuvat odottamaan että kerron sen livenä, punchline ei oikein toimi kirjoitettuna.


Porin nuorison keskuudessa poliittisesti epäkorrektit vitsit ovat näköjään pinnalla, joten niitäkään ei tänne toinne kirjata. (Sinä arvoisa australialainen lukijani, tuon sinne lokakuussa uutta materiaalia akijuttujen tilalle.)Tein aikoinaan prosemmani kuusivuotiaiden lasten huumorista ja vitseistä. Teoriaosaa kirjoittaessani kahlasin läpi huumorintutkimuksia ja törmäsin 60-luvun amerikkalaiseen mustaan opiskelijahuumoriin. Sain nuorison hiljaiseksi parilla näppärällä valioyksilöllä joiden rinnalla Hugleikur Dagssonin jutut ovat pikkukallevitsejä. Huumori oli muutenkin jatsien teemana; eräidenkin hauskojen herrasmiesten kanssa saimme naurettua itsemme pihalle pitseriasta. Nauruhan se ikää pidentää.


Mutta juhlat on nyt juhlittu ja siirryn vallan toisenlaisiin maisemiin. Huomenaamuna hyppään aivan tuntemattomaan; turistiksi Lappiin. Tiedossa on todennäköisesti lakanpoimintaa, kalastamista, tuntureilla tamppaamista ja tolkuttomasti itikoita. Mutta sehän onkin sitten jo aivan toinen tarina.

Kaikenlaista Wanhaa

On ihmisiä joilla on Kiinnostuksenkohde. Sellainen harrastus tahi asia, johon sitoudutaan täysillä, josta opiskellaan kaikki mahdollinen tieto ja jonka parissa puunataan kaikelle muulle sokeana ja kuurona. Seuraan näiden omistautujien aikaansaannoksia ihaillen. Itselläni kun on hyppyhiiren keskittymiskyky; moni asia on kivaa ja kiinnostavaa, kaikenlaista tulee kokeiltua, mutta mihinkään ei tule paneuduttua täysillä. Pintaraapaisuja sieltä täältä. Johan tästä on todistuksena ammatinvalintani; lastentarhanopettaja on moniottelija, jonka pitää hallita useampi asiakokonaisuus, osata vähän tätä, vähän tuota ja pitää isot linjat kasassa.

Viime viikonloppuna tätä etenkin wanhalle asialle omistautumista näkyi varsin runsaasti VR- ja autoharrastajien seurassa.

Junailin aikakoneella kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin Kalvitsan asemalle perjantai-iltaa istumaan. Muutama tovi taas vierähti tutkiessa aseman vanhaa sisustusta ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Omistaja on kerännyt aiheeseen liittyvää esineistöä useamman vuoden ja sen kyllä huomaa.

Kaiken kiinnostavan junailuaiheisen nähtävyyden jälkeen esille kaivettiin hieman toisentyyppinen antiikkiesine: Dallas -lautapeli! Peli leviteltiin jo pöydälle, sain briiffauksen sen eriskummallisiin juonenkäänteisiin ja varasin itselleni Bobbyn roolin. Grillaus ja muu oheistoiminta veivät kuitenkin mennessään, ja nyt minua jäi vaivaamaan ikuisesti olisinko saanut osake-enemmistön Ewing-yhtiössä ja tuhonnut kaikki muut veljeäni J-R Ewingia myöten. Ruoka oli mainiota, niin myös seura. Ehkäpä vielä jonakin kauniina päivänä pääsen koettamaan onneani Bobby Ewingina.

Lojuttuani kiireetöntä aamua aseman pihapenkillä ja vilkuteltuani ohikulkeville junille hyppäsin toisentyyppisen ajoneuvon kyytiin. Velipojalla on Thunderbird vuosimallia 1958. Ajelimma Pieksämäen Big Wheels-tapahtumaan, joka harrastajien mukaan on yksi parraiten järjestetyistä cruising-tapahtumista.

Tallailin Pieksäjärven rannalle levittäytyvien jenkkiautorivien välissä ja yritin turhaan valita suosikkiani. Mahdoton tehtävä, valitse näistä nyt sitten mieluisin!

Alue oli täynnä asialleen omistautumista; usealla oli koko paletti auton lisäksi harkittu tarkkaan  piknik-rekvisiitasta kyytiläisten vaatteisiin. Vuorotteluvapaalainenkin näpräsi innoissaan vintagevaaterekkejä, mutta raha- ja säilytyspaikkatilanne (lue: köyhä ja koditon) pistivät pientä stoppia tälle huville.


Ajoletkaan napattiin vielä kummipoika mukaan. Istuimma takapenkillä ja vilkuttelimma ihmisille, joita oli katujen varrellle keräytynyt niin paljon, etten tiennyt sitä määrää Pieksämäellä asuvankaan. Helsingissä pelaamme usein isoissa häppeningeissä  "Tutusta naamasta viisi pistettä" -peliä. (Säännöt varmaankin selviävät jo pelin nimestä...) Tiuhasta räpylännostelusta päätellen kummipoika vei kotikentällään potin.

p.s: Ai juu, wanhoista asioista puheenollen; sain kahvila Majurskan omistajalta sähköpostia. Harmi homma, hän on omistanut paikan vasta muutamia vuosia, eikä osannut auttaa muuten kuin antamalla kahvilan edellisen omistajan nimen. Nyt pitääkin päättää jaksanko heittäytyä Neiti Marpleksi ja jäljittää senkin alkuperää omistajalta toiselle, vai annanko itseni ajatella, että todellakin törmäsin mummon vanhaan huonekaluun, enkä vaivaa päätäni asialla tämän enempää.

Turisti autoilee

Helsingissä en tarvitse autoa. Joukkoliikenne kuljettaa mihinkä vaan. Krunikan kulmilta tavoitti kätevästi jokaikisen julkisen menopelin; jopa Suomenlinnan lautalle hölkkäsi hetkessä. Kehäkolmosen ylittämiseen tämä julkisen liikenteen ylistys sitten tyssääkin.


Veeärrä voi pitää tunkkinsa nihkeilyineen ja mukaedullisine hintoineen. Jos tietää puoli vuotta etukäteen, notta eräänä tiettynä lauantaiaamupäivänä haluaa lähtä tietyllä junalla Pieksämäelle, saattaa hyvällä säkällä saada jonniinlaisen tarjoustiketin. Luonnollisesti tiedän puolta vuotta aikaisemmin menoni. 


Yksityisautoilua on turha dissata, kun seisoskelee maalla tienposkessa ja odottelee viiden tunnin vuorovälein kulkevaa onnikkaa. On se vaan niin helppoa hypätä pihalla olevaan autoon silloin kuin siltä tuntuu ja kääntää auton nokka sinne minne haluaa.


Viime päivinä auton nokka onkin kääntyillyt varsin moneen suuntaan. Itä-Suomessa on hienoja paikkoja. Keväällä Kolin näköaloja ihaillessani mietin, miksi sitä on aina suunnattava jonnekin Malesian sademetsiin mahtavia maisemia ehtimään, onhan niitä täälläkin.




Maisemaa matkan varrelta

Puumalan kirjastossa oli esillä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitistä kertovia kirjoja ja karttoja. Joku paikallinen tyttö oli tampannut reissun ja koonnut siitä näyttelyn kirjaston seinälle. Jäin kahtelemaan löytyisikö kuvista tuttuja maisemia viime kesältä, kun eräs vanhempi rouvashenkilö iskeytyi juttusille taivastelemaan, että voi hyvänen aika kuinka joku on nuinkin hurjan reissun uskaltanut tehdä. Pitihän tuollaiseen aloitukseen tietenkin nokittaa, että tehty on, ja syksyllä lähden uudestaan tamppaamaan. Pääsin pitämään aiheesta varsinaisen yksityisluennon. Yritin olla ajattelematta sitä, että edellistä reissua varten olin treenannut hurjasti, ja silti alku oli todella rankka. Treeni on viime aikoina jäänyt vähille (lue: olemattomiin). Saapi nähdä minkälainen Raili Rapakunto lähtee matkaan elokuussa.


Lojuttiin kaverin laiturilla lukemassa akkojenlehtiä. Paketoitiin marjapensaita verkkoihin. Syötiin jäätelöä satamassa. Yritin ahtautua 60-luvun mekkoon vintageliikkeessä (huonolla menestyksellä) Bunkkeri oli kiinni, samoin kirkko. Eipä haitannut, tallusteltiin ulkopuolella. Puumala taskukoossa.

Jätskillä Puumalan satamassa

Ajelin Lappeenrantaan ja yllätin aidosti itseni, kun osasin perille kaverin uuteen kotiin navigaattorina ruutupaperin palaselle sotattuja suuntamerkkejä. Rakensimme tiiviin kylddyyrikierroksen. Hiekkalinnan perimmäistä ideaa en oikein sisäistänyt, mutta mitäs täällä huutelen, kun itse en saa hiekasta aikaan kuin satunnaisia kakkusia päiväkodin pihalla. Kylddyyria ihasteltiin myös Wolkoffin kotimuseossa (suosittelen) ja kesäteatterissa (menetteli).

Suurin yllätys iski kuitenkin kun kävimme kahvilla (ja tolkuttoman hyvällä juustokakulla) vanhaan malliin sisustetussa kahvila Majurskassa. http://www.majurska.com/  Tiskin vieressä oli kaunis vanha senkki. Olen AIVAN satavarma siitä, että se on mummon vanha senkki, jota pienenä kuolasin niin paljon, että uskoisin tunnistavani sen vaikka silmät kiinni. Vietin pitkiä aikoja ihaillen senkkiä ja suunnitellen miten asettelisin omat aarteeni sen lokeroihin ja kaappeihin, jos joskus moisen omistaisin.

Mummon senkissä oli pieni vika: vasemmanpuoleinen kaapinovi ei pysynyt kunnolla kiinni. Ja tadaa; kahvilan senkin kaapinovi lonksotti samaan malliin! Meillä oli kiire Niskavuoren Hetaa katsomaan, enkä oikein jaksanut uskoa kahvilan nuorten tyttöjen olevan kartalla huonekaluista, joten pistin omistajalle sähköpostia ja kyselin senkin alkuperää. Saapi nähdä tuleeko vastausta.




Lappeenrannan semipakollinen iltapala: vety munalla.

Nyt ottaa pannuun että tulikin niitä sateita toivottua kukkapenkeille. Joku isossa maailmassa Ameriikassa on mennyt ennustamaan, että Suomessa sataa tauotta koko kesän. Enhän minä ihan tätä tarkoittanut. Viikonloppureissua varten tilaisin kunnon kelit. Onhan se mukavampi istuskella vanhan asemarakennuksen pihalla sekä kassella vanhoja autoja auringonpaisteessa.

Kukkien kastelua

Heinäkuun tehtäväni on kastella pihamaalla kukkia. Lukuisia kukkia. Erinäköisiä ja -värisiä kukkia, joiden nimistä minulla ei ole hajuakaan. Aivoihini on asennettu palomuuri, joka blokkaa kukkien, pensaiden, köynnösten ja muiden vihreiden asioiden nimet, niiden hoito-ohjeista puhumattakaan. Kanniskelen kastelukannuja ristiin rastiin pitkin pihaa ja todennäköisesti ohitan juuri ne kasvit, jotka kipeimmin tarvitsevat vettä. Eräänäkin kesänä kastelin tarmokkaasti ja huolellisesti ruttojuurta raparperina.

Yleensä en pidä sateesta, en varsinkaan kesällä. Nyt olen kuitenkin salaa tyytyväinen kun ilmatieteen laitoksen sivut rienaavat sateita ja kukat saavat vetensä ilman kastelukannurumbaa.

Keväällä suunnittelin kuinka pistäisin kalenterin lukkojen taakse, lojuisin viikkokaupalla kiireettömästi laiturilla ja lukisin vanhoja akuankkoja. Kaikkea muuta. Kalenteri on vaivihkaa täyttynyt menoilla ja merkinnöillä. Kaikki erittäin mielekkäitä menoja, mukavia immeisiä ja hauskoja tapahtumia, mutta siihen suunnittelemaani aikatauluttomaan nollaukseen en taida päästä. Toisaalta, malttaisinko maata Ankkalinnassa muutamaa päivää pidempään?


Vietin rentouttavan viikonlopun hyvässä seurassa akselilla rantasauna-järvi-pihagrilli. Talviturkki sai kyytiä. Jonkun mielestä varmaan hävettävän myöhäisessä vaiheessa kesää, mutta tälle vilukissalle keskimääräistä aikaisemmin. Söimme hyvin, maisemaristeilimme Saimaalla ja kummastelimme kuinka nykyään Monopolissa luottokorttikone on syrjäyttänyt paperirahat.

Kolmesta savolaisesta kummipojastani olen ehtinyt jo näkemään kahta. Vanhimmalle olen joskus luvannut tarjota tuopin Mikkelin torilla. Asian järjestäminen on vielä vaiheissaan. Taidan olla kahdeksantoistavuotiaan silmissä niin armoton kalkkis, notta saa nähdä ilkeääkö miekkonen tädin seurassa terassilla näyttäytyä.


Keskimmäisen kanssa kävin mopoajelulla. Eikä pelottanut yhtään, varma ja taitava kuski. Ihmeellinen aikavääristymä, samaa kaveriahan pitelin sylissäni ristiäisissä vasta hetki sitten... Kummipojan katu-uskottavuus nousi kummasti, kun naapurin rouva ikkunasta kurkatessaan luuli, että kyydissä oli joku nuorempaa ikäluokkaa oleva suttura. Väärinkäsitys tosin paljastui seuraavana päivänä.

Pienimmän kummipojan kanssa temusimme leikkipuistossa ja kävimme pitkät ja merkitykselliset luonnontieteelliset keskustelut käsitellen teemoja koira sanoo hau, kissa mau. Useammalla uusinnalla. Kuinka ihmeessä voin luotsata töissä väsymättä kahtakymmentä vilkasta eskarilaista vaikka vasemmalla kädellä, mutta yhden pienen kaverin kanssa heiluminen käy kunnon päälle?

Sadetutka lupaa kastelukannuille lepoa vielä huomenna. Varsin kätevää, sillä ajelen seuraavat päivät siksakkia pitkin Itä-Suomea. Toivon mukaan paikalliset sateet sijoittuvat lähinnä kukkapenkkien päälle ja ajoreitin varrella paistaa aurinko.