Tulinko kirjoittaneeksi aikaisemmin notta otan taman Santiago de Compostelan tamppauksen tana vuonna rauhallisemmin, kavelen pienia paivamatkoja, enka stressaa jos en ehdi kavellen ajoissa perille... Jos kaksisataa kilometria seitsemaan paivaan on rauhallista tallustelua, niin sitten olen pysynyt suunnitelmassani. Paljon on maisemaa nahty, paljon on tieta jaanyt kinttujen alle.
Talla kerralla aloitin Ranskan puolelta, St Jean Pied de Portista. Pyreneiden ylitys on melko messeva keino ottaa luulot poies heti alkuun, mutta niin sita vaan konyttiin vuorten yli paa pilvissa. Jossain vaiheessa vierelle ilmestyi aussikundi tarpomaan ja jostain puskista hyppasi taiwanilainen mimmi. Paastyamme Roncesvallesiin, joka on reitin ensimmainen Espanjan aloituspiste, oli pakko heittaytya pieneen vaakatasoon, ja samaan tulokseen tuntui paatyvan iso joukko tamppeja. Jaloissa tuntui kuitenkin olevan virtaa, mutta paassa ei jarkea, silla aloimme melko kansainvalisella porukalla turista josko viela muutama kilsa paastaisiin eteenpain. Pari brittikundia jattaytyi polvivaivojen takia kelkasta, mutta vahvistukseksi iskeytyi viela kanadalainen mimmi.
Aussitaiwankanadasuomi-kombolla on vedetty nyt melkoista myota- ja vastamakea. Porukassa kulkeminen ei tarkoita tassu tassussa vaeltelua, valilla mennaan matkaa jutellen kaikesta maan ja taivaan valilla, mutta usein jokainen taittaa omaa taivaltaan. Syominen on halvempaa porukalla, eika ole ollenkaan hullumpaa etta seurassa on melekolailla saman huumorintajun omaavia tyyppeja.
Pari paivaa sitten porukkaan lyottaytyi nuori tanskalainen sotilas. Kaveri selitti suu vaahdossa kuinka El Camino antaa hyvat evaat stressinsietokykyyn kun myohemmin taistelukoulutuksen jalkeen tulee lahto Afganistaniin sotimaan. Melkoista taistelukoulutusta kaveri onkin saanut. Saman paivan aikana tyypilta varastettiin lompakko, jalat menivat janiksenkokoisille rakoille ja auringonpistos iski niin etta oksennus lensi pitkin pientareita kuin sprinklerista konsanaan. Taudinkuvaan kuului luonnollisesti sekavuustila, jossa nuori sotilaamme alkoi vaeltaa hullunkiilto silmissaan aivan vaaraan suuntaan, josta aussisankari hanet pelasti. Turha kai mainita, etta tassa on heitetty ronskilla kadella Pelastakaa sotamies Ryan -lappaa. Vaviskaa afganistanilaiset sotilaat...
Tanaan tampattiin kaupunkiin nimelta Santo Domingo de la Calzada. Kolmisenkymmenta kilometria taas Espanjan auringon alla takana. Kintut viela kunnossa (koputtelen puuta) ja muutama kilo laskia tirissyt tien varteen. Pavlovin koiralle tuli nyt kuitenkin nalka, kun sana laski mainittiin. Lahdemma kauppaan ruoanhakuun. Huomenna kello soi taas viidelta ja tie odottaa. Kummallisista asioista sita ihminen nauttiikin :)
tiistai 28. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Matka jatkuu
Ensimmäisen kerran syyllisyys pitkästä lomasta iski koulun ja eskarin alettua. Levytin nurmikolla auringonpaisteessa ja lueskelin kepeiden kesäkirjojen lisäksi sanomalehtiä. Juttu koulujen ja eskarin alkamisesta iski luterilaisen työmoraalipiikin selkärankaan; Minunhan pitäisi olla eskarissa paiskimassa töitä, eikä maata kellotella yhteiskunnan varoilla. Vaikkei se yhteiskunta kovin runsaasti rahaa vuorottelijan tilille työnnäkään.
Vaikka nautinkin tuuliajoilla olemisesta ja siitä että koti on siellä mihin päänsä kallistaa, tunsin hassua kotiinpaluun tunnelmaa käydessäni duunin illanvietossa juhlimassa kahta synttärisankaria. On melekoinen onni saaada olla osa hyvää työyhteisöä jossa viihtyy ja johon on aina tervetullut.
Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kotiutuisin johonkin tiettyyn päiväkotiin. Otin lyhyitä sijaisuuksia, matkustelin, palasin rahattomana ja kodittomana Suomeen ja nappasin sen lastentarhanopettajan sijaisuuden, mikä sattui olemaan ensimmäisenä lentokentällä vastassa olevan kaverin työkkärin sivuilta tulostetuissa listassa. Onneksi tämä nykyinen mukava duunipaikkani oli erään listan kärkipäässä.
Pääsin vieraaksi kauniisiin puutarhahäihin. Ompelijakaveri on tehnyt mulle kesällä ihanan mekon, jossa varmaan heilun sen seuraavat seitsemät häät ja juhlat.
Kesän lorvailusta ja lomakiloista huolimatta klänninki meni kesämanaatin päälle, vaikka vetoketjua jouduttiinkin kiskomaan kiinni muutaman naisen voimin. Miun mekko on uniikki, mutta lisää kauniita vaattehia löytyy kaverin verkkokaupasta http://www.hober9.com/.
Huomenna matka jatkuu ja koti on taas tien päällä. Lentelen Franfurtin kautta Espanjaan. Aion kävellä. Kuukauden. Kävelin Santiago de Compostelan reitin jo viime kesänä, mutta jotenkin tuntui että jokin jäi kesken. Nyt lähden ilman paineita perillepääsystä. Tiedän jo että kykenen tuohon satojen kilometrien urakkaan, pystyn kävelemään Espanjan halki. Nyt menen rauhassa. Pysähtelen niihin kaupunkeihin, joiden halki juoksin viime vuonna kiireellä, takaraivossa ajatus siitä, että on ehdittävä perille, on jaksettava koko 800 kilometriä. Nyt paine on poies. Kävelen hiljakseen ja palailen syyskuussa Suomeen pukemaan kauniin juhlamekkoni seuraaviin häihin. Ja kuukauden tamppauksen jälkeen mekkokin menee toivon mukaan päälle sen kummemmin kiskomatta.
Vaikka nautinkin tuuliajoilla olemisesta ja siitä että koti on siellä mihin päänsä kallistaa, tunsin hassua kotiinpaluun tunnelmaa käydessäni duunin illanvietossa juhlimassa kahta synttärisankaria. On melekoinen onni saaada olla osa hyvää työyhteisöä jossa viihtyy ja johon on aina tervetullut.
Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kotiutuisin johonkin tiettyyn päiväkotiin. Otin lyhyitä sijaisuuksia, matkustelin, palasin rahattomana ja kodittomana Suomeen ja nappasin sen lastentarhanopettajan sijaisuuden, mikä sattui olemaan ensimmäisenä lentokentällä vastassa olevan kaverin työkkärin sivuilta tulostetuissa listassa. Onneksi tämä nykyinen mukava duunipaikkani oli erään listan kärkipäässä.
Pääsin vieraaksi kauniisiin puutarhahäihin. Ompelijakaveri on tehnyt mulle kesällä ihanan mekon, jossa varmaan heilun sen seuraavat seitsemät häät ja juhlat.
Kesän lorvailusta ja lomakiloista huolimatta klänninki meni kesämanaatin päälle, vaikka vetoketjua jouduttiinkin kiskomaan kiinni muutaman naisen voimin. Miun mekko on uniikki, mutta lisää kauniita vaattehia löytyy kaverin verkkokaupasta http://www.hober9.com/.
Huomenna matka jatkuu ja koti on taas tien päällä. Lentelen Franfurtin kautta Espanjaan. Aion kävellä. Kuukauden. Kävelin Santiago de Compostelan reitin jo viime kesänä, mutta jotenkin tuntui että jokin jäi kesken. Nyt lähden ilman paineita perillepääsystä. Tiedän jo että kykenen tuohon satojen kilometrien urakkaan, pystyn kävelemään Espanjan halki. Nyt menen rauhassa. Pysähtelen niihin kaupunkeihin, joiden halki juoksin viime vuonna kiireellä, takaraivossa ajatus siitä, että on ehdittävä perille, on jaksettava koko 800 kilometriä. Nyt paine on poies. Kävelen hiljakseen ja palailen syyskuussa Suomeen pukemaan kauniin juhlamekkoni seuraaviin häihin. Ja kuukauden tamppauksen jälkeen mekkokin menee toivon mukaan päälle sen kummemmin kiskomatta.
perjantai 10. elokuuta 2012
Lapin reissu
Lomailin pari viikkoa Pohjois-Lapissa. Majailin mökkivieraana Inarilla ja kävin sieltä käsin Norjassa autoreissulla, Lemmenjoella vaeltamassa ja muilla pikku turneilla mettäpoluilla, kalajärvillä ja lakkasoilla.
Melkoisella elämysmatkalla cityturisti onkin ollut. Maisemat siellä ylhäällä ovat mahtavat. Valokuvat muistuttavat vain etäisesti alkuperäisiä kuvauskohteitaan. Kaupunkilaiselle löytyy rauhaa ja luontoa ämpärikaupalla. Elukoita juoksentelee vastaan joka puskasta. Harvoin sitä Krunikan katuja tallatessaan bongaa samana päivänä hirven, poron, ketun, jäniksen ja lintua jos jonkinlaista. Tosin useamman kuin kerran sain itseni kiinni vilkuilemasta olkani yli karhujen varalta. Urbaani urpo.
Tykästyin kalastukseen. Tosin turistin kalaonni/kalastustaidot olivat sen verran huonot, että huolimatta runsaasta yrityksestä koko reissun saaliiksi kertyi erittäin pieni hauki, vielä pienempi harjus ja limainen keppi. Eräänkin kerran minut jätettiin järvelle hankkimaan iltaruokaa muiden mennessä keräämään lakkoja. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä se sapuskan saalistaminen. Lippa oli kiinni järven pohjassa ja kalastaja saappaineen päivineen suonsilmässä. Kalojen sijaan pyydystin hyviä maisemia ja valokuvia.
Pääsin kahtelemaan päivän verran Norjan rannikkoa. Auto nieli kilometrejä ja matkalla näkyi hienoja maisemia ja paljon lampaita.
Norjan Pykeijassa söin kuuluisaa kuningasrapua. Pykeija on meleko jännä paikka; Pääosa kylän asukkaista on 1800-luvun puolivälissä Suomen puolelta köyhyyttä ja nälkää pakoon lähteneen siirtolaisjoukon jälkeläisiä. Tiekin rakennettiin tähän kalastajakylään vasta 60-luvulla. Jonniinlainen vanhakantainen suomen kielikin siellä vielä pyristelee. Kylä on olluna usein uutisissa viime aikoina, juurikin tuon kuningasravun pyydystyksen vuoksi.
Aloittelin vaeltamista parilla pikku kävelyllä. Tamppasin Pielpajärven erämaakirkolle, jonne on metsäpolkua suuntaansa vähän vajaa viisi kilometriä. Missattiin häät puolella tunnilla, vastaan tuli hääseurue pappeineen päivineen eräkamppeissaan. Vanhaa 1760-luvulla rakennettua kirkkoa tutkiessa huomasin notta on sitä tageja väännetty ennenkin; sakastin seinistä löytyi terveisiä 1800-luvulta saakka. Könysin viimein kellotorniin keikkumaan. Onneksi luin vasta jälkeenpäin, että huhu kertoo lapsensa tappaneen piian haudanneen ruumiin kellotornin perustuksiin, ja että kellotornista kerrotaan kuuluvan silloin tällöin levottoman sielun itkua...
Tamppasin kolme päivää Lemmenjoen kansallispuistossa. Aikaisemmin samalla viikolla kiipesin Joenkielisen tunturille, josta sanottiin olevan loistavat näköalat. Olisi varmaan ollutkin ilman hernerokkasumua. Olisi ajanut saman asian, jos olisin iskenyt muovipussin päähäni ja juossut mökin portaita ylös alas viiden tunnin ajan. Menetetty maisema jäi kaivelemaan niin kovasti, että lähtiessäni kolmen päivän Lemmenjoen reissulle pidensin matkaani ylimääräisellä pistolla Joenkielisen tunturille. Juoksin rinkka selässä kilpaa sadepilven kanssa jyrkkää tunturia jalat maitohapoilla. Kyllä kannatti. Minä voitin, pilvi hävisi.
Vaellusriparin jälkeen en ole Lapin korvissa vaeltanut. Helpotin hommaa lähtemällä merkitylle reitille ja tähtäämällä yöt autiotupiin. Sen mitä erämiestaidoista jäi puuttumaan, korvasin eränaistaidoilla; "Mie oon aika huono tuon kirveen käytössä..." oli lähtölaukaus autiotupien herrasmiehille rynnätä hakkaamaan nuotiopuita tahi "Meleko märkiä nämä puut..." ja kas, nuotio oli sytytetty ja sen ylläpito huolehdittu koko illaksi. Ei silti, kyllä sitä itsekin osaa jos jonkinlaista. Nuotiot syttyy ja sapuskat valmistuu nokikattilassa. Taito onkin siinä, ettei turhaan itse rehki, jos kerran innokkaat eräjormat haluavat esitellä taitojaan.
Ainut miinuspuoli on Lapin matkailussa oli sää. Itikoidenkin kanssa pärjäsi. Oikeastaan niitä ei ollut läheskään niin paljon kuin aina herjataan. Mutta se sää... Suomen kesä on niin lyhyt ja hellepäivät niin kortilla, että tällaista auringolla käyvää immeistä se kylmyys ja sateisuus syö meleko lailla. Sitten taas kun muutaman harmaan päivän jälkeen aurinko paistoi, kaikki näytti taas ihan erilaiselta. Säätä kun ei voi määrätä, eikä Lappia siirtää etelään. Eiköhän tässä vuoden aikana ehdi muutama hellepäivä tulla vastaan.
Autiotuvilla ukot kyselivät että iskikö nyt Lapin hulluus. Jos tämä tarkoittaa sitä, että kaikki lomansa viettää Lapissa hamaan loppuun asti, niin ei se hulluus tainnut iskeä. Mutta loistavat vaellusmaastot jäivät vähän kaivelemaan. Eihän sitä tiedä, jos tuon kartan ja kompassin kanssa tulee kavereiksi, uskaltaisiko merkityiltä poluilta hieman syvemmällekin korpeen joskus hyökätä.
Mutta nyt on vuorottelija taasen sivistyksen parissa ja viikonloppu menee Jurassic rokkiloissa. Sieltäkö se sivistys sitten löytyy, tämä valkenee varmaan sunnuntaiaamuun mennessä.
Melkoisella elämysmatkalla cityturisti onkin ollut. Maisemat siellä ylhäällä ovat mahtavat. Valokuvat muistuttavat vain etäisesti alkuperäisiä kuvauskohteitaan. Kaupunkilaiselle löytyy rauhaa ja luontoa ämpärikaupalla. Elukoita juoksentelee vastaan joka puskasta. Harvoin sitä Krunikan katuja tallatessaan bongaa samana päivänä hirven, poron, ketun, jäniksen ja lintua jos jonkinlaista. Tosin useamman kuin kerran sain itseni kiinni vilkuilemasta olkani yli karhujen varalta. Urbaani urpo.
Tykästyin kalastukseen. Tosin turistin kalaonni/kalastustaidot olivat sen verran huonot, että huolimatta runsaasta yrityksestä koko reissun saaliiksi kertyi erittäin pieni hauki, vielä pienempi harjus ja limainen keppi. Eräänkin kerran minut jätettiin järvelle hankkimaan iltaruokaa muiden mennessä keräämään lakkoja. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä se sapuskan saalistaminen. Lippa oli kiinni järven pohjassa ja kalastaja saappaineen päivineen suonsilmässä. Kalojen sijaan pyydystin hyviä maisemia ja valokuvia.
Pääsin kahtelemaan päivän verran Norjan rannikkoa. Auto nieli kilometrejä ja matkalla näkyi hienoja maisemia ja paljon lampaita.
Aloittelin vaeltamista parilla pikku kävelyllä. Tamppasin Pielpajärven erämaakirkolle, jonne on metsäpolkua suuntaansa vähän vajaa viisi kilometriä. Missattiin häät puolella tunnilla, vastaan tuli hääseurue pappeineen päivineen eräkamppeissaan. Vanhaa 1760-luvulla rakennettua kirkkoa tutkiessa huomasin notta on sitä tageja väännetty ennenkin; sakastin seinistä löytyi terveisiä 1800-luvulta saakka. Könysin viimein kellotorniin keikkumaan. Onneksi luin vasta jälkeenpäin, että huhu kertoo lapsensa tappaneen piian haudanneen ruumiin kellotornin perustuksiin, ja että kellotornista kerrotaan kuuluvan silloin tällöin levottoman sielun itkua...
Tamppasin kolme päivää Lemmenjoen kansallispuistossa. Aikaisemmin samalla viikolla kiipesin Joenkielisen tunturille, josta sanottiin olevan loistavat näköalat. Olisi varmaan ollutkin ilman hernerokkasumua. Olisi ajanut saman asian, jos olisin iskenyt muovipussin päähäni ja juossut mökin portaita ylös alas viiden tunnin ajan. Menetetty maisema jäi kaivelemaan niin kovasti, että lähtiessäni kolmen päivän Lemmenjoen reissulle pidensin matkaani ylimääräisellä pistolla Joenkielisen tunturille. Juoksin rinkka selässä kilpaa sadepilven kanssa jyrkkää tunturia jalat maitohapoilla. Kyllä kannatti. Minä voitin, pilvi hävisi.
Ainut miinuspuoli on Lapin matkailussa oli sää. Itikoidenkin kanssa pärjäsi. Oikeastaan niitä ei ollut läheskään niin paljon kuin aina herjataan. Mutta se sää... Suomen kesä on niin lyhyt ja hellepäivät niin kortilla, että tällaista auringolla käyvää immeistä se kylmyys ja sateisuus syö meleko lailla. Sitten taas kun muutaman harmaan päivän jälkeen aurinko paistoi, kaikki näytti taas ihan erilaiselta. Säätä kun ei voi määrätä, eikä Lappia siirtää etelään. Eiköhän tässä vuoden aikana ehdi muutama hellepäivä tulla vastaan.
Autiotuvilla ukot kyselivät että iskikö nyt Lapin hulluus. Jos tämä tarkoittaa sitä, että kaikki lomansa viettää Lapissa hamaan loppuun asti, niin ei se hulluus tainnut iskeä. Mutta loistavat vaellusmaastot jäivät vähän kaivelemaan. Eihän sitä tiedä, jos tuon kartan ja kompassin kanssa tulee kavereiksi, uskaltaisiko merkityiltä poluilta hieman syvemmällekin korpeen joskus hyökätä.
Mutta nyt on vuorottelija taasen sivistyksen parissa ja viikonloppu menee Jurassic rokkiloissa. Sieltäkö se sivistys sitten löytyy, tämä valkenee varmaan sunnuntaiaamuun mennessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)