Ihana El Nido

Vietin viikon kauniilla Palawanin saarella. Liput jarkkaantyivat napparasti vanhan kunnon Tiger Airin nettikaupan kautta lahtopaivan aamuna. Manilan kentalla otin kahvin ja hieronnan, aivan normaalia lentokenttatoimintaa nailla huudeilla. Siina istuskellessa bongasin vierestani tyypillisen suomalaisen naaman ja aksentin ja tutustuin maanmieheeni Patrikiin seka saksalaiseen Sebastianiin, joiden kanssa hengasin valtaosan ajasta El Nidolla.

Reissuvasymysta oli ilmassa niin paljon, notta saavuttuani iltasella Palawanin paakaupunkiin Puerto Princessaan, jain suosiolla levyttamaan kahdeksi yoksi hyvaan hotelliin. Miljoonan dormiyon jalkeen oli huikeaa luksusta ottaa oma huone omalla kylpparilla ja elokuvakanavilla. Hotellilla oli uima-allas ja edullinen pyykkipalvelu, joten temmoin arskaa altaalla ja annoin muiden hoitaa rinkallisen pyykkia. 

Hyvin levanneena jaksoin reissata aamuvarhain Roro-bussilla El Nidoon, ihanaan rantakylaan, joka jaa korkeiden jylhien kukkuloiden valiin. Bussireissu oli jalleen Aasian tyyliin mielenkiintoinen. Penkit oli ilmeisesti hygieniasyista vuorattu liukkaalla muovilla, joten tuolla kuuden tunnin mutkamatkalla ehdin liukua useampaan otteeseen pitkin penkkia roikkuen milloin missakin verhossa kiinni. Ilmeisesti koulukyytilaisten ei tarvitse maksaa matkoista, silla joka mutkassa kyytiin tahi kyydista hyppasi lauma valkopaitaisia koululaisia, jotka sulloutuivat auton kaytaville tiiviiksi sumpuksi. Loppumatkan vieressani istui isa pinkkia oksennusta suoltavan parivuotiaansa kanssa.

El Nidoon saavuttua kavi uskomaton munkki majoituksen kanssa. Koko kylahan oli aivan tayteen pukattu, mutta jostain syysta juuri siina ainoassa hostellissa, jonka nimen satuin muistamaan, ja jonka ovelle ensimmaisena etenin, oli yksi huone vapaana. Huone oli taydellisella paikalla kylan ns. paakadun varrella omalla isolla parvekkeella. Mesta oli kuitenkin hieman liian tyyris yhdelle, joten muutin seuraavana paivana saman lafkan dormiin suoraan rannalle. Yhdeksan mimmin dormissa oli korkeat TiinuLiinuLeenu-sangyt, joista onneksi sain keskikerroksen.

Tormasin heti Sebastianiin ja Patrikiin, jotka sitten seuraavana paivana muuttivat entiseen huoneeseeni. Tamahan oli meikalaisen kannalta loistava jarjestely, koska nain ollen sain notkua omalla vanhalla parvekkeellani kundien kanssa joka ikinen ilta. Sita kiireetonta fiilista jaan kaipaamaan El Nidosta.

Paivat kuluivat mukavasti rannalla notkuen. Iltapaivisin kipusin kundien partsille joutavia jauhamaan ja katselemaan ohikulkevaa meininkia.. Kaytiin syomassa rantaravinteleissa ja otettiin muutama olut reissututtujen kanssa. Jokainen, joka on ollut naissa pienissa rantapaikoissa tietaa sen ilmion, kun alat yhtakkia tutustua kaikkiin. Joku samassa poydassa istuva hemmo esittelee yhtena iltana siut muutamalle muulle, jotka puolestaan seuraavana iltana toisiin reissareihin, ja melko lyhyessa ajassa huomaat tervehtivasi rannalla joka toista ohikulkijaa ja loytavasi tuttuja mista tahansa kuppilasta. Espanjalaiset mimmit Silvia ja Marta olivat myos aivan loistavaa seuraa hurjan huumorintajunsa kanssa.

Kaiken laiskailun lisaksi kavin saarihyppelemassa. El Nido on piikkipaikka ymparoivien saarien tutkimiselle. Jokainen majapaikka ja matkakoju jarjestaa neljaa standardireissua standarihinnoin. Uskomattoman paskalla sakalla satuin saamaan venetovereiksi kuusi kielitaidotonta kiinalaista... Juuri kun luulin, etta miljardin kiinalaisen nakeminen kuukauden ajan oli tarpeeksi silla saralla. Keskityin snorklaukseen ja maisemien kahteluun kuuden kiinalaisen huutaessa mandariinia korvan juuressa. Jos nyt jotain hupia tilanteesta loysi, niin uimataidottomien kiinalaisten tempoilu vedessa pelastusliivien kanssa oli aika koomista. Eras herrasmies ratkaisi ongelman seisomalla korallin paalla tunnin verran liiveissaan kurkistaen valilla varovasti maskin kanssa veden alle. Herran ystava kokeili rohkeasti onneaan ja parski viiden metrin paahan, josta venepojan piti sitten kayda kaveri pelastamassa takaisin veneeseen.

Aivan toisenlainen turnee oli puolestaan koko paivan sukellusreissu. Mukavia immeisia ja kauniit sukellussaitit. Oli hienoa paasta pitkasta aikaa veden alle, ja kaikkien varikkaiden kalojen nakemisen jalkeen reissun kruunasi viimeisella sukelluksella mahan alta uinut kilpikonna. En ole koskaan ollut niin lahella kilpparia! Odotan jo innolla maaliskuuta ja paluuta Koh Taolle sukeltamaan.

Manilaan palattuani majauduin jalleen samaan hostelliin, jossa aikaisemmillakin kerroilla olen asunut. Ja koska maailma on pieni kuin herne, loysin samasta huoneesta hollywoodilaisen kirjailijan Marcin, jonka kanssa olin hengaillut ekalla Manilan keikalla. Vietettiin hauska paiva kaymalla aivan onnettomassa akvaariossa ja viela surkeammassa museossa. Loppupaiva notkuttiin ostarilla ylensyomisen merkeissa. Kundi on puolentoista vuoden upealta kuulostavalla reissulla. Kaverilla kavi aivan mieleton munkki: upporikas koko sukuaan vihaava tati (joka oli myos entinen nunna), kuoli ja jatti ison omaisuuden Marcille. Tama oli suvun vaikea kasittaa, koska tati oli todella kirea ja kapeakatseinen uskovainen ja Marc on niin raikean selkea homo, ettei tama ole voinut tadiltakaan jaada huomaamatta. Hollywoodilainen tarina kertakaikkiaan.

Filppareille tulo oli loistava valinta. Huomenna matka toivon mukaan jatkuu jalleen.

Ihana, kamala Boracay

Pitihan sinne paasta, Boracaylle, vaikka tiesinkin odottaa Balin ja Pattayan risteytysta paratiisin valeasussa. Rantsuun oli vaan niin kova hinku pitkan Kiinan ja Korean talven jalkeen, etta tartuin ensimmaiseen oljenkorteen. Mukavat Manilassa tavatut brittimimmit Emma ja Sandra houkuttelivat voljyyn, lento irtosi suht halvalla ja majoituskin muuten tayteen varatulla saarella oli jarkatty mimmien kautta. Peli selva, iskin rinkan selkaan ja saareuduin. Paikka onnistui kaiken ylilyontinsa ohella yllattamaan positiivisesti. Maisemat olivat tolkuttoman kauniit. Meressa oli kaikki mahdolliset sinisen ja vihrean savyt, hiekka oli valkeaa, palmut kallistuivat rannan paalle ja taustaa kaunistivat vihreat kukkulat ja vuoret. Jos siita maisemasta olisi lakaistu lukuisat kiinalaista uuttavuotta juhlivat aasialaiset ja muuten vaan aanekkaasti juhlivat venalaiset, paikka olisi ollut paratiisi.

Asuimme parinkymmenen minuutin kavelymatkan paassa kaiken pahuuden keskittymalta White Beachilta. Omilla huudeilla Diniwidilla meininki oli kuin maalaiskylassa konsanaan, kukot mekastivat yotapaivaa, ja vaki kylanraitilla oli enemman paikallista paavoa kuin farangia. Omalla rannalla mahtui kylkea kaantamaan, mutta jos mieli teki ison kirkon tungokseen paheiden pariin, matka sujui kaunista rantaa pitkin tallaillessa varsin nopiasti. Isolla kirkolla meno olikin varsinaista aanten ja valojen sekamelskaa. Jos et voi voittaa heita, liity heihin, ajattelin jalleen kerran heiluessani ihteani kymmenen vuotta nuorempien uusien tuttavuuksien kanssa pubcrawlissa shottikuppi kaulanarussa killuen.

Reissasin pitkasta aikaa pelkassa mimmiseurassa, ja sen taas huomasi. Sita lahtojen viipymista, vaatteiden kanssa vetulointia, kaikenkattavaa spekulointia ja tunnekuohuja missa taasen vellottiin, esiintyy harvemmin kundien kanssa reissatessa. Manilan tuttavuuksista remmiin liittyi viela nuori aussimimmi Christy. Nama tytsyt olivat kylla mainiota seuraa, harmi notta tiet erosivat tanaan olosuhteiden pakosta.

Laksin taas varsin soitellen sotaan varailematta minkaan sortin paluulippuja ajatuksena jatkaa Boracaylta suoraan Palawanille. Varsinaista urpoutta olla ottamatta kunnolla asioista selvaa. Mitaan lautantyyppisia ei ole kulkenut niilla valiloilla enaa aikoihin, ja lennotkin kulkevat aina Manilan kautta. Tuntuu homma toimivan aivan kuin Thaikkulassa: kaikki isommat turneet kulkevat Bankkarin kautta, halusit tahi et. Halpalentofirmat fiksailevat myos hintoja piikkikausina aivan omille leveleilleen. Ajattelin lauttasuunnitelmien hajottua kasiin jaada viela viikonlopuksi chillailemaan Boracaylle. Likkojen poies lahtiessa olisin muuttanut parin hauskan ruottalaiskundin kampille. Ainut vaihtoehto suht kohtuuhinnoilla oli kuitenkin lentaa tanaan takaisin Manilaan. Huomenna hinta olisi ollut tupla, sunnuntaina tripla, ja maanantai oli kokonaan loppuunmyyty.

Varsinaista vaantoa oli taasen Manilaan paasy: Valitsin vaaran lautan, jonka lahtoa piti odotella ikuisuuksia ja parin tunnin minivanimatka satamasta Kalibon lentokentalle oli varsinaista hippaleikkia hengenlahdon kanssa. Kasite "lahelta piti" sai silmissani ihan uudet ulottuvuudet kuskin tehdessa reikapaisia ohituksia mutkissa. Toot toot vaan, kylla ne vastaantulijat ehken vaistaa. Tien varsille pystytetyt ristit eivat parantaneet tunnelmaa. Ohi viuhuvissa maisemissa nakyi myos hautausmaita, joiden rakennelmat olivat melko mielikuvituksellisia. MS Last Voyage oli kirjaimellisesti laivan muotoon rakennettu hautamuistomerkki.

Kalibon kentta paasi kattelyssa Paskimpien kenttien top vitoseen. Raati perustelee valintaa kroonisilla korjaustoilla, jarkyttavilla ja hallitsemattomilla jonoilla, tiedotuksen puutteella (rikkaat kentat ne screeneilla pelleillee, meilla hoidetaan hommat pahvilappusilla, jos hoidetaan), kaikkien mahdollisten lentojen myohastymisella ja saunankaltaisilla olosuhteilla odotustiloissa. Vaansin itseni autopilotille pariksi tunniksi ja havahduin onneksi kun omaa lentoa alettiin tayttaa kenenkaan tietenkaan mitaan ilmoittamatta. Ehka sita pahvilappua oli joku irma kerran heilauttanut ilmassa. Vuoden matkailupalkinnon paikka.

Taalla siis taasen Manilassa, samassa hostellissa kuin viimeksi. Samassa huoneessa on ihan kiva kaima, mutta muuten meno on paljon hiljaisempaa kuin edellisella kerralla. Nyt olisi kaarittava hihat ja suunniteltava Palawanin reissua, mutta vasyttaa niin kovasti, etta tokkohan viela huomenna jatkan matkaa. Kassellaan. Taijankin vaantaytya tonne olohuoneen sohvalle jotain huonoa leffaa kahtomaan. Huomenna on paiva uusi, sanotaan meilla Manilassa.

Manilan lammossa

Maailma on pieni. Hyppays uuteen maahan ja kulttuuriin tapahtui parilla lyhyella lennolla. Aamulla Soulin pakkasissa, illalla Manilan helteessa.

Tunnen itseni ja tapani tehda erotyota ja irrottautumista vanhasta turneesta. Siksi en sen kummemmin suuttunut itselleni, kun makasin ensimmaisen illan jurnottamassa hostellihuoneessa. Muutama hostelliheebo kyseli syomaan, mutta en jaksanut innostua enka tutustua kehenkaan. Tuttu juttu show.

Lahdin heti seuraavana aamuna ottamaan Manilan katuja haltuun ihan ittekseni. Kavelin itseani kilometrikaupalla sisaan tahan maahan. Hostelli sattui sakalla niin hyville sijainnille, etta paasin haluamiini mestoihin kavellen. En joutunut/paassyt viela perehtymaan jeepneys-reitteihin. Jeepneyt ovat Filippiinien nappara joukkoliikennevaline; alunperin toisesta maailmansodasta jaaneista amerikkalaisjeepeista tuunailtuja bussintapaisia kulkuvalineita. Kulkureitin ja maaranpaan pitaisi lukea auton kyljessa, mutta kuulin myos pienia epaluottamuslauseita oikeaan osoitteeseen paasysta.

Kiertelin vanhaa Espanjan vallan ajalla rakennettua Intramuros-aluetta. Alkuperaisia rakennuksia on muureja lukuunottamatta todella vahan jaljella, silla sen mita maanjaristykset eivat tuhonneet, sodat taatusti viimeistelivat vauriot. Jain kahtelemaan pitkaksi aikaa myos tavan katuelamaa, leikkivat lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Katukuvassa nakyi etenkin USAn suurlahetyston edessa viljalti poliiseja ja sotilaita aseineen. En oikein ollut varma pitaisiko taman tehda oloni turvalliseksi vaiko vallan painvastoin.

Hostellituttavuudet kyselivatkin iltasella kuinka uskalsin kavella yksin ja tunsinko oloni turvattomaksi. Enpa juuri. Ihmiset vaikuttivat ystavallisilta ja muutamat harvat myynti- tahi kerjaysyritykset blokkasin rutiinilla. Pakko sanoa, etta Intian jalkeen harvempi paikka jarkyttaa. Sain innokkailta paikallisilta useammankin huolellisen luennon kansallissankari Jose Rizalista kulkiessani tyypin vangitsemis- ja teloituspaikkojen ohi. Filippiinot tuntuvat olevan erittain isanmaallista sakkia.

Aurinko nosti taas fiilikset kattoon. Jo aamulla hymyilytti leveasti kun haistoin aurinkorasvan tuoksun. Loppumatkan vietan toivon mukaan kesassa. Ainakin laitoin talvivaatteet matkatoverin rinkassa Suomeen jo Soulista.

Niinhan siina tietenkin kavi, etta palattuani hostellille olin jo aivan valmis olemaan sosiaalinen ja pirtea reppureissaaja. Hostellin aulasta loytyi sekalaista sakkia: ausseja, britteja, jenkkeja, seka yksi kappale ruottalaista ja saksalaista matkaajaa. Laksimme yksissa tuumin ottamaan Malaten kaupunginosan katuja haltuun. Katukuppiloissa ruoka oli hyvaa ja olut halpaa.(Noyrana joudun nyt tunnustamaan pikavuoropojille notta eihan se olutlakko suureksi yllatyksekseni onnistunutkaan...) Pistimme seka matka- etta elamantarinat jakoon ja muutaman brittimimmin kanssa paatimme jatkaa reissua kimpassa kohti Boracayta. Onhan se pakko nahda kuinka Bali se Boracay oikein on. Jatkan jollain konstilla toivottavasti loppuviikosta kohti Palawania. Kassellaan kuinka suunnitelmat taas elavat. Soon moro.

Viimeisia mietteita Soulista

Laksin Suomen talvea karkuun ja eksyinkin Korean samanlaiseen. Hassua. Siirtyminen kylmaan on kaynyt niin asteittain Laosin jalkeen, ettei suomalaisen kroppa ole tata sen kummemmin ihmetellyt. Oikeastaan siirtyma lampimasta kylmaan tuntuu oudon kotoisalta. Ehka kroppashokkia olisikin ollut enemman, jos samaa helletta olisi aina vaan jatkunut viela puolen vuoden kesailyn jalkeen. Lammaspipo vaan syvemmalle korville ja taas mennaan lapi lumen ja viiman Jouko ja Kosti. Korealaiset tuntuvat ottavan kylman hieman lunkimmin. Nuoret mimmit heiluvat kintut paljaina pakkasessa ja lastentarhanopettajan sieluun sattui nahda lapsiryhmia ilman hattuja ja hanskoja. 

Pikavuoro siis paattyi Busaniin. Osittain iloisissa, osittain haikeissa ja osittain varsin paskamaisissa merkeissa. Viittaan aikaisempaan tekstiini... Joillekin immeisille oli haikea jattaa hyvasteja. Karaistunut reissunainen taisi muutaman kyyneleen tirauttaa etenkin Jennaa ja Villea hyvastellessa. Bussiin sattui paljon helmia reissutovereita. 

Huomaan aina reissattuani hyvan porukan kanssa, etta iskeydyn naiden turneiden jalkeen vahaksi aikaa erittain epasosiaaliseksi jurnottajaksi. Caminojengin jalkeen tuntui mahdottomalta loytaa yhta hyvaa possea. Ausseissa huomasin yllattaen menevani hyvalla sakilla, jonka jalkeen en luonnollisesti edes halunnut tutustua kehenkaan pariin paivaan Kiiveissa. Jossa tietenniin loysin loistoporukan... Eli tallaista kehaa kierretaan. Mutta fiilikselle ei voi mitaan, vaikka tiedankin historian toistavan itseaan. Huomenna jatkaessani matkaa tiedan jo etukateen jurnottavani pari paivaa paskafiiliksessa hostellin nurkassa, kunnes sielta taas joku irkku tulee kysymaan notta mistas oot ja fancy a pint? :)

Tulin viela parin pikavuorojannun kanssa Souliin, jossa onneksi ehdin tehda ja nahda niita juttuloita, joita ei viime pyrahdyksella ehtinyt. Nyt on nahty museoita ja palatsiloita, shoppailtu kirppiksella, heiluttu maailman suurimmassa sisahuvipuistossa ja muutenkin kierretty kaupunkia. Huvipuiston mielenkiintoisinta antia oli seurata lukuisten paivakoti- tahi kouluryhmien vaappumista tiimiverkkareissa pitkin jattimaista sisahallia. Tanaan juhlitaan viela hieman korealaista uutta vuotta. Hillitysti luonnollisesti, silla aamusella lahden lentokentalle kahtelemaan mihinka sita matka jatkuu vai jatkuuko mihinkaan. 

Soul on ehdottomasti nakemisen arvoinen kaupunki ja Korea pitaa ykkossijaa pikavuoroetapeista. Liian monta kertaa tosin talla reissulla olen joutunut miettimaan notta nakisinpa taman kaiken kesalla. Mulla kesa alkaa toivon mukaan taas huomenna. Kerron sitten seuraavassa sepustuksessani missa ollaan Jouko ja Kosti. 

Pikavuoron paskamainen loppu

Loistava reissu sai melko paskamaisen päätöksen. Kirjaimellisesti. Jokunen päivä sitten pysähdyimme korealaiseen kalaravintolaan matkalla Soulista Gyeongjuun. Pöytä oli laitettu varsin koreaksi. Alleviivaan tässä hillittömän näppärää sanaleikkiä... Raakaa kalaa oli kaikissa mahdollisissa muodoissaan ja mie ainakin söin jokaista laatua useampaan otteeseen. Kaikki maistui hyvältä, henkilökunta opasti kalan oikeaoppisessa nauttimisessa; kuinka kala käärittiin salaatinlehteen, dipattiin erilaisiin soosseihin ja kaikilla oli niin mahottoman mukavaa. Eipä ole enää.

Ensimmäiset sairastuivat seuraavana iltana varsin kettumaiseen vatsatautiin. Kolme matkatoveria jäi potemaan Gyeongjuun muiden jatkaessa paikallisbussilla kohti Pikavuoron päätepistettä Busania. Itsehän kehuskelin jokaisessa mahdollisessa välissä kuinka työskentely päiväkodissa on antanut loistavan vastustuskyvyn kaikkia mahdollisia tauteja vastaan ja kuinka MINÄ ainakaan en sairastu kaikenmaailman kulkutauteihin. Ylpeys käy lankeemuksen edellä nääs.

Onko meillä vielä mukavaa...?

Vietimmä eilen kipparin synttäreitä, jotka luonnollisesti muutaman maljan ja maljapuheen jälkeen päätyivät kuskin makutottumukset tuntien paikalliselle mäkkärille. Kynttilät vaan pystyyn BicMäkkiin ja juhla-ateria oli valmis. Kyseistä ruokalajia ei meikäläisen tarvitse syödä muutamaan aikaan, sen verran syletti oksennella hampurilaisia ja ranskalaisia puolta yötä hostellin vessassa. Myös raaka kala saa vähäksi aikaa jäädä rauhaan. Saa nähdä mitä tämä pienehkö välikohtaus tekee sushihimolleni. Tänään en olekaan saanut alas kuin nestettä. Kiinteää ruokaa odotellessa.

Gyeongju oli mukava paikka odotella vatsataudin itämistä. Kaupunki oli täynnä vanhoja shillahautoja, isoja nurmikukkuloita. Osa haudoista oli maksullisella museoalueella, mutta eksyimmä iltamyöhään haudoille avoimeksi jätetystä portista. Näimme muutaman paikallisen lenkkeilijän ja arveluttavasta asennosta tavoitetun nuorenparin, joten emme mekään varmaan aivan laittomilla teillä olleet. Kävimmä myös bussilla kahtelemassa kauempana sijaitsevia temppeleitä ja buddhapatsaita. Näiden nähtävyyksien välillä oli neljän kilometrin vaellus ylämäkeen, jonka aikana jouduin toteamaan etten enää ole caminokunnossa.

Pikavuoro on siis valmiiksi taputeltu. Porukka on pikkuhiljaa lähtenyt omille kiertoradoilleen, tänään hyvästeltiin kippari ja viihdepäällikkö. Muutaman pikavuorolaisen kanssa lähdetään vielä takaisin Souliin. Meni tuo edellinen Soulin stoppi niin vauhdikkaasti ohi, että valtaosa suunnittelemistani jutuista jäi tekemättä ja käymättä. Ainakin Everlandin huvipuistoon on päästävä kirkumaan vuoristoratoihin.

Vanhan viisauden mukaan silloin on osattava lopettaa, kun on vielä hauskaa. Tämä pitää paikkansa myös Pikavuoron kohdalla. Reissu on ollut aikamoinen paketti. Monen sillä hetkellä ei niin loistavan hetken kanssa aika todennäköisesti kultaa muistot. Pitkästä Kiinan yhden stopin turneesta muistan jälestäpäin todennäköisesti vaan ne kaikki helmet, kuten vuorireissun, ilotulitukset hotellin pihalla, eksymiset pienille kujille, joiden varrelta ne pistoolit ruokalat ja juottolat lopulta löytyivät, "keitä itse ruokasi"-mestat ja hengailun hauskojen immeisten kanssa. Alkumatka tuntuu jo joltain kaukaiselta sumulta, joka tapahtui aikoja sitten. Kahteen kuukauteen on mahtunut paljon.

Viihdepäällikön ja Kipparin viimeiset haastattelut Busanin hostellin katolla.

Ja ei, en edelleenkään tiedä minne matka jatkuu Soulista. Todennäköisesti suhaan loppukevään Aasiassa, mutta tämäkään ei ole kiveen kirjoitettu. Kassellaan viikon päästä missä ollaan Jouko ja Kosti. Odotan itsekin jännittyneenä päätöksiäni.