Turisti vaihtaa viihteelle

Savossa satoi ja satoi ja satoi. Olin suunnitellut heinäkuun ohjelmistoksi kirmailua hellemekossa nurmikolla ja viltillä makoilua kepeää chic litiä lueskellen. Ehkäpä väliin pieni pulahdus järveen helteen käytyä aivan tolkuttomaksi. Siinähän suunnittelin. Parin vuoden takaisessa kalenterissa oli merkintä samaiselta viikolta: "Mikkeli 37 astetta" ja iso auringon kuva. Tänä vuonna sama setti oli jäniksenkokoinen sadepisara ja 14 astetta.

Käänsin auton nokan kohti Helsinkiä. Jännittävää! Krunikassa asuneena en ole pahemmin Helsingissä ajellut. Tai siis enhän ole autottomana pahemmin ajellut muuta kuin laina-autolla Mikkeli-Pieksämäki highwayta. Jopa tankkaus jumittavine bensakorkkeineen oli suuri seikkailu, isolla kirkolla suunnistamisesta puhumattakaan. Mutta minä pääsin perille! Olen oman elämäni sankari.

Läksin katselemaan kaupunkia turistiasenteella, mutta Helsingin halki kävellessä tuli vahva tunne siitä, että olen palannut kotikaupunkiini. Kaitpa sitä siis kuudessatoista vuodessa ehtii kotiutua. Kiasman takapihalle rakennettu alue oli iloinen ylläri. Kaiken sen möyrimisen ja makasiinishown jälkeen paikalle on saatu oikein onnistunut hengailutila. Ja käykeehän Kiasmassa kahtomassa Camouflage, tai kurkatkee ainakin ohikulkeissanne aulaan aseteltu virkattu poliisiauto. http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/nayttelyt/camouflage?gclid=CMHW6vuDsrECFUcwmAodlmUAbA

Poliisin pehmeämpi linja

Helsingin kahvilakultturia ison maaliman malliin.

Sittenhän vaihdoimma vallan viihteelle ja suuntasimma Kalleen. Lastentarhanopettajana olen harvemmin päässyt/joutunut Kallen kuuluisiin torstai-iltoihin. Päiväkodin ovella on oltava pirteänä toivottelemassa tenavia tervetulleeksi aamulla kuuden seitsemän maita, ei sitä toinne viikolla hippailla. Eikä minulle taaskaan selvinnyt mistä torstai-illat ovat legendaarisen maineensa saavuttaneet, ellei sitten hurjalla ihmismäärällä ja naurettavilla jonoilla. Muutamaa bongausreissulla olevaa jääkiekkosankaria lukuunottamatta meininki oli ihan perusmättöä. Baari on baari, kunhan seura on hyvää. Mukavalla sakilla sitä istuupi vaikka Kontulan kuppiloissa.

Alppipuiston kansanjuhlassa seuraavana päivänä päälavan artistit meinasivat jäädä sivuosaan, kun asetuimme seuraamaan kiehtovaa kitarakaraokea. Kaverin mies työtovereineen on kehitellyt näppärän sovelluksen, jossa ruudulla juokseepi niin biisien sanat kuin soinnut kitaralle. Tämän teknisimmin termein en osaa systeemiä kuvailla, joten olokeepa hyvä ja tutustukaa itse: http://www.fourchords.com/. Yleisökin tuntui tykkäävän, sen verran moni hemmo paikalle ilmestyi kitaroimaan.

Ja vielä kun Kalliosta taitettiin matkaa keskustaan pysähtyen säännöllisin välimatkoin terassille, oli perjantai-ilta hyvinkin taputeltu valmiiksi.

Matka jatkui jatsiloille Poriin. Paloma Faithin törkeä ohari harmitti tolkuttomasti, mutta Ankan Pauli seivasi hieman tilannetta innokkaalla esiintymisellään. Kyllä setä jaksaa heilua. Norah Jones oli myös artisti paikallaan. Vaatimattoman näköinen mimmi, joka ei tarvitse lavalla muita tehokeinoja kuin vaikuttavan äänensä. Porin jatsit ovat melkoisista pääsylippuhinnoistaan huolimatta loistava tapahtuma. Yleisöön luotetaan sallimalla omat evästykset ja yleisö palkitsee luottamuksen siivoamalla rojunsa poies tapahtuman loputtua. Näitä lisää!

Aurinkoa vedenpaisumuksen jälkeen! Tämä hymy ei hyytynyt koko jatsien aikana.

 

Jatsit ne vaan jatkuivat jatsikadun ravinteleissa. Ikosen Osmo, josta en ikuna ennen ole kuullutkaan, heitti hienon keikan, jonka ansiosta eräs porukkamme leideistä julistautui Osmon ikuiseksi ja uskollisimmaksi faniksi. Yritin turhaan etsiä jälestäpäin netistä Osmon osuvat sanoitukset omaavaa biisiä kolmenkympin rajapyykin saavuttamisesta, ehkäpä se vielä jostain tulee vastaan, Osmo tahi biisi.


Keikan jälkeen tuli ilmeisesti otettua tanssilava niin pontevasti haltuun, että dj laskeutui kopistaan pöytäämme kysymään hölmistyneeltä meikäläiseltä notta mitä musiikkia haluaisin kuulla. Hää lupasi soittaa niitä biisejä joista tykkään, jos saisi minut sillä takaisin tanssilattialle. Tässä kohdassa kuuluu maalata parimetrinen rasti seinään. Kas näin tuli korvaus kaikista näistä vuosista ylimielisten dj-diktaattorien armoilla ("Näytänkö mä muka joltain jukeboksilta, tehän saatte kuulla just sitä musaa mitä täältä laitetaan tulemaan"). Tulen kertomaan tätä tarinaa niin kauan, että ihmiset huutavat tuskissaan "Ei enää sitä ainaista Porin dj- tarinaa, armoa!" Siinähän huudatten.


Muutenkin jatsitunnelma oli jälleen loistava. Kaikenlaiseen kummalliseen hiihtäjään ja mukavaan jatsivieraaseen tuli törmättyä. Vaihtelimma paikallisen nuorison kanssa vitsejä. Pyyhin taas pöydän haaksirikkovitsillä, kiitokset edelleen Lipelle, tällä jutulla on ratsastettu halki Suomen. Kiinnostuneet joutuvat odottamaan että kerron sen livenä, punchline ei oikein toimi kirjoitettuna.


Porin nuorison keskuudessa poliittisesti epäkorrektit vitsit ovat näköjään pinnalla, joten niitäkään ei tänne toinne kirjata. (Sinä arvoisa australialainen lukijani, tuon sinne lokakuussa uutta materiaalia akijuttujen tilalle.)Tein aikoinaan prosemmani kuusivuotiaiden lasten huumorista ja vitseistä. Teoriaosaa kirjoittaessani kahlasin läpi huumorintutkimuksia ja törmäsin 60-luvun amerikkalaiseen mustaan opiskelijahuumoriin. Sain nuorison hiljaiseksi parilla näppärällä valioyksilöllä joiden rinnalla Hugleikur Dagssonin jutut ovat pikkukallevitsejä. Huumori oli muutenkin jatsien teemana; eräidenkin hauskojen herrasmiesten kanssa saimme naurettua itsemme pihalle pitseriasta. Nauruhan se ikää pidentää.


Mutta juhlat on nyt juhlittu ja siirryn vallan toisenlaisiin maisemiin. Huomenaamuna hyppään aivan tuntemattomaan; turistiksi Lappiin. Tiedossa on todennäköisesti lakanpoimintaa, kalastamista, tuntureilla tamppaamista ja tolkuttomasti itikoita. Mutta sehän onkin sitten jo aivan toinen tarina.