Matka jatkuu

Ensimmäisen kerran syyllisyys pitkästä lomasta iski koulun ja eskarin alettua. Levytin nurmikolla auringonpaisteessa ja lueskelin kepeiden kesäkirjojen lisäksi sanomalehtiä. Juttu koulujen ja eskarin alkamisesta iski luterilaisen työmoraalipiikin selkärankaan; Minunhan pitäisi olla eskarissa paiskimassa töitä, eikä maata kellotella yhteiskunnan varoilla. Vaikkei se yhteiskunta kovin runsaasti rahaa vuorottelijan tilille työnnäkään.

Vaikka nautinkin tuuliajoilla olemisesta ja siitä että koti on siellä mihin päänsä kallistaa, tunsin hassua kotiinpaluun tunnelmaa käydessäni duunin illanvietossa juhlimassa kahta synttärisankaria. On melekoinen onni saaada olla osa hyvää työyhteisöä jossa viihtyy ja johon on aina tervetullut.

Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kotiutuisin johonkin tiettyyn päiväkotiin. Otin lyhyitä sijaisuuksia, matkustelin, palasin rahattomana ja kodittomana Suomeen ja nappasin sen lastentarhanopettajan sijaisuuden, mikä sattui olemaan ensimmäisenä lentokentällä vastassa olevan kaverin työkkärin sivuilta tulostetuissa listassa. Onneksi tämä nykyinen mukava duunipaikkani oli erään listan kärkipäässä.

Pääsin vieraaksi kauniisiin puutarhahäihin. Ompelijakaveri on tehnyt mulle kesällä ihanan mekon, jossa varmaan heilun sen seuraavat seitsemät häät ja juhlat.

Kesän lorvailusta ja lomakiloista huolimatta klänninki meni kesämanaatin päälle, vaikka vetoketjua jouduttiinkin kiskomaan kiinni muutaman naisen voimin. Miun mekko on uniikki, mutta lisää kauniita vaattehia löytyy kaverin verkkokaupasta http://www.hober9.com/.

Huomenna matka jatkuu ja koti on taas tien päällä. Lentelen Franfurtin kautta Espanjaan. Aion kävellä. Kuukauden. Kävelin Santiago de Compostelan reitin jo viime kesänä, mutta jotenkin tuntui että jokin jäi kesken. Nyt lähden ilman paineita perillepääsystä. Tiedän jo että kykenen tuohon satojen kilometrien urakkaan, pystyn kävelemään Espanjan halki. Nyt menen rauhassa. Pysähtelen niihin kaupunkeihin, joiden halki juoksin viime vuonna kiireellä, takaraivossa ajatus siitä, että on ehdittävä perille, on jaksettava koko 800 kilometriä. Nyt paine on poies. Kävelen hiljakseen ja palailen syyskuussa Suomeen pukemaan kauniin juhlamekkoni seuraaviin häihin. Ja kuukauden tamppauksen jälkeen mekkokin menee toivon mukaan päälle sen kummemmin kiskomatta.