Kuvista saattaapi saada vaikutelman etta ajaminen hiekalla on kuin valtatieta vetelisi, mutta pehmeassa upottavassa hiekassa ajaminen on melkoista taiteilua. Itsehan en ole niita parhaimpia kuskeja, mutta kokeilin kuitenkin vartin verran sita sutimista ja luovutin ajovuoron suosiolla seuraavalle. Onneksi auto oli taynna innokkaita kuskeja, joten meikalaisen ei tarvinnut enempaa vaarantaa kenenkaan henkea. Eras ranskalainen kundi sai melkein kaadettua auton hiekkadyynilla kyljelleen, vaikka oli olevinaan niin kokenutta ja patevaa kuskia, notta.
Reissuun lahtijat oli jo valmiiksi isketty kahdeksan hengen autoporukoihin. Naissa arvonnoissa voi kayda joko todella hyvin tahi huonosti. Mulla kavi talla kertaa mieleton munkki, meikalaisen porukka oli kiistatta paras. Huumorintajuisia immeisia, jotka eivat sylkeneet tuoppiin, mutta joilta yhteispeli kokkauksien ja siivouksien kanssa sujui myos hyvin. Eraalle hollantilaistutulle ei kaynyt ihan niin hyva saka, niiden porukka kun ei pystynyt toimimaan yhteen hiileen tippaakaan. Toisten ajotaidoista kettuiltiin ja nalvittiin. Jokainen kavi salaa evaslaatikolla syomassa mita sattuu, ja viimeisena paivana hyo vetivatkin sitten kuivaa leipaa koko paivan.
Mukavia immeisia tuolla reissulla oli muutenkin, ei pelkastaan meikalaisten menopelissa, tulihan sita iltaa istuttua leirilla pikkutunneille... Onneksi sain vasta pois lahtiessa kuulla kaikki karmeat kummitustarinat. Leiripaikka on nimittain aboriginaalien vanhalla pyhalla paikalla, eivatka henget aina ole kovin mielissaan siita etta immeiset mellastaa leirinuotiolla. Esimerkikisi viheltamisen sanotaan tuovan paikalle pahoja henkia. Joku aika sitten joku oli kettuillessaan vihellellyt nuotion aaressa. Notski oli sammunut kuin napista painamalla ja joihinkin valokuviin oli ilmeistynyt ylimaarainen tumma hahmo... Uskoo naita sitten kuka haluaa.
Tositarina on kuitenkin saksalaisen Jacobin tarina. Saarella on paljon dingoja, jotka saattavat kayda immeisten kimppuun. Taman takia meilla piti aina olla dingokaveri jos lahdimme kauemmaksi muiden luota. Pari kuukautta sitten saksalainen kundi oli samanlaisella turneella vetanyt huimat humalat ja lahtenyt hortoilemaan metsaan oksennukset rinnuksilla. Haa oli sammunut metikkoon ja herannyt vasta kun dingot olivat jarsineet naamaa. Kolmen tunnin taistelun jalkeen kundi oli paassyt konyamaan leiriin melkoisilla puremavammoilla. Ilmeisesti kaverin passikuva ei enaan muistuta omistajaansa...
Viimeisena paivana tuli puhetta etta olen matkalla itarannikkoa alaspain. Harmittelin kun en tunne ketaan jolla on auto. Ranskalainen Fred tuumasi jotta hyvanen aika, onhan hanella auto, hyppaa kyytiin. Ajettiin Noosaan, jossa kaytiin kavelemassa tuntikaupalla kauniissa kansallispuistossa. Mie nain koalan livena puussa. Monta tuntia sita olikin niska kenossa tahyilty puiden latvoihin.
Noosasta jatkoimme matkaa Byron Bayhin, johon Fredin oli maara jaada ja mun piti palata takaisin ylos Brisbaneen. Homma rullasi taas niin helposti kuin taalla tuntuu asiat rullaavan. Mentiin Byron Bayn rantsuun, jossa oli liuta Fredin tuttuja Brisbanesta. Notkuttiin paiva rannalla, kaytiin syomassa, kappailtiin kaupungilla ja kaveltiin majakalle, Australian itaismpaan pisteeseen kahtomaan nakoaloja. Hyppasin sitten mainion irkkupariskunnan kyytiin ja paasin suoraan Brisbaneen hostellin ovelle.
Olen nyt pari paivaa Brisbanessa. Hostellista loytyi vanhoja tuttuja, joten eilen illalla luonnollisesti vaihdettiin kuulumisia muutaman tuopposen aaressa. Huominen menee kokonaan elaintarhareissulla ja keskiviikkona lahdenkin parin viikon hyppaykselle Uuteen Seelantiin. Siita sitten tuonnempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti