Missa mennaan Jouko ja Kosti, josko lie Perussa Inca Kolaa litkimassa. Lima on nayttanyt niin rumat kuin kauniit kasvonsa. Kokeneelle reissuluudalle kavi niinkuin usealle muullekin taalla tuppaa kaymaan: kannykka lahti pitkakyntisen matkaan varovaisuudesta huolimatta. Olen vuosia jauhanut samaa tylsaa tarinaa siita, kuinka noin viisikymmenta maata koluttuani vain Espanjassa minut on ryostetty seka yritetty ryostaa. Peru paasi listoille. Mutta ennen jannittavaa rikoskertomusta aikahypataan hieman taaksepain.
Thaimaasta otin matkalippujeni vaatiman valilaskun lumiseen Helsinkiin. Olin lippuja saataessani ajatellut maaliskuun auringon jo lammittavan vasynytta turistia ja ruohon kasvavan kohinalla jalkojen alla. Totuus on tarua ihmeellisempaa ja netin saatiedotuksiin kannattaa uskoa.
Olin talla kerralla kaukaa viisas, iskin itseni parkkiin Haagaan sohvalle ja valtin edellisen Helsinkistoppini ravauksen. Silloin vietin viisi yota Helsingissa, jokaisen eri toverin luona laukaten rinkka selassa ja tukka putkella pitkin paakaupunkiseutua.
Helsinkiturneeseeni mahtui lumen ihmettelyn ja taydellisen rentoutumisen lisaksi kaikkea muutakin mukavaa sushi-illanvietosta sokerointiin. Kavin tyopaikalla notkumassa kahvipoydassa ja kuulostelemassa paikkaani ensi syksyn systeemeissa. Silloin viela puhelimen omistajana laitoin myoskin asunnonhakuasioita vireille ja soittelin sukulaisille olevani elossa.
Jatkoin lumisen valilaskuni jalkeen Madridin kautta Perun paakaupunkiin Limaan. Ensimmaisen Etela-Amerikan paivani kunniaksi luovuin kyllakin vastentahtoisesti osasta maallista omaisuuttani ja opettelen nyt elamaan ilman puhelinta. Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta yllattavan nopeasti se alypuhelin oli kasvanut kateeni kiinni ja wifin hakeminen muodostunut suorastaan hairitsevaksi rutiiniksi.
Alkukappaleen lupauksen jalkeen en pysty kuitenkaan kertomaan sen jannittavampaa rikostarinaa kuin notta kaveltiin hostellituttavuuksien kanssa Liman keskustassa ja pidin tapani mukaan kassia kainalossa, kannykkaa vetoketjullisessa taskussa ja kattani vetoketjun paalla. Jossain vaiheessa ote ilmeisesti herpaantui hetkeksi (luultavasti koska epasuomalaiseen tapaan puhun kasillani) ja kannykka vaihtoi omistajaa huomaamattani. Ammattilainen Tarmo Taskuvaras asialla. Otti pannuun tietenniin, mutta olenhan kuullut ja lukenut muunkin tyyppisista ryostotilanteista, joten tajusin paasseeni kuitenkin melko helpolla ja vahalla vahingolla.
Liman kauniit kasvot ovat paljastuneet sittemmin ystavallisten ihmisten myota. Hostellin ihana tyontekija Dominique suorastaan vaati saada lahtea mukaani seuraavana paivana tekemaan rikosilmoitusta. Marssimme omien huudien, Mirafloresin, poliisilaitokselle, jossa Kissalan pojat ja tytot sanoivat etta koska rikos tapahtui keskustassa, he eivat ota ilmoitusta vastaan, vaan meidan on puskettava keskustaan tekemaan ilmoitus. Ei tasta takkia tullut, sanoi kissa...
Mehan tytot sitten paikallisbussilla suhasimma keskustaan. Bussimatkastakaan ei draamaa puuttunut, kun nuori machokundi kieltaytyi poistumasta takaikkunalaudalta kuskin huuteluista huolimatta. Lopulta koko bussilastillinen ihmisia kilpahuusi siita pitaisiko kundikundisen laskeutua kaytavalle vaiko kuskin lopettaa turhanpaivainen nalkutus. En ottanut kantaa. Toimivan bussijarjestelman tahan taksien luvattuun kaupunkiin on viimeinkin mahdollistanut presidentti Ollanta Humala (tahan valiin teininaureskelua hassulle nimelle), joka tuntuu varikkaan sotilasmenneisyytensa vuoksi jakavan kansan mielipiteita.
Seuraavalla poliisiasemalla ilmoituksen teko sujui huomattavasti kivuttomammin ja mukanani kulkevasta tulkista huolimatta kykenin jopa itse vastailemaan Herra Polliisin kysymyksiin espanjaksi. Espanja petraantuu taas, kun olen voinut jattaa suomen kielen poies valikoimasta, mutta tunnen silti turhautumista kun en kykene ilmaisemaan itseani espanjaksi niin sujuvasti kuin englanniksi. Espanjassa opittu kieli on myos aantamykseltaan hieman erilaista kuin nailla nurkilla. Hengailen paljon kahden argentiinalaisen mimmin kanssa ja puolet ajasta huomaan nyokyttavani ja hymyilevani vailla mitaan kasitysta siita, missa keskustelu nyt liikkuu. Mutta poco a poco, vahan kerrallaan.
Kahtelin vahan silla silmalla uutta puhelintakin, mutta tajusin tulevani toimeen ilman moista loppureissuni ajan. Siirryin siis astetta halvemman koneen, heratyskellon metsastykseen. Eipa tamakaan ollut aivan helppoa, vaikka taas aivan ihanat ystavalliset kanssa-asiakkaat jopa kipusivat halpiskaupan tiskin toiselle puolelle etsimaan nuoren myyjatyton kanssa oikeantyyppista konetta. Viela ei loytynyt sopivaa vekotinta, mutta kassotaan nyt jos saman huoneen espanjalaiskundi pitaa lupauksensa ja antaa vanhan kannykkansa (jolla ei paase internettiloihin) mulle heratyskelloksi.
En ottanut ollenkaan huomioon paasiaisviikkoa, joka nailla nurkilla onkin paljon kovempi juttu kuin meillapain. Lukuisat museot, joissa suunnittelin kayvani, ovat luonnollisesti kiinni seuraavat paivat. Lauantaiksi ostinkin itselleni parinkymmenen tunnin bussimatkan vanhaan inkakaupunkiin (nykyiseen turistikaupunkiin) Cuscoon, josta yritan metsastaa edes jotenkin kohtuuhintaisen reissun Machu Picchulle. Niilla reissuilla osataan rahastaa, joten pidan odotukset alhaalla ja varaudun maksamaan kymmenen paivabudjetin verran siita ilosta, etta paasen vilkaisemaan todennakoisesti sakean sateen ja sumun lapi vanhaa inkojen kadonnutta kaupunkia.
Sakeasta sateesta napparana aasinsiltana lisaan tahan viela etta iltasella lahdemma porukalla kahtomaan jonkinlaista Etela-Amerikan suurinta vesi- ja valoshowta. En oikein tieda mita nailla ennakkotiedoilla osaa odottaa. Lima kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti