Seikkailua Boliviassa

Paasinhan mie Boliviaan, kun kavin muodollisuudet lapi kummallakin rajalla, toisin kuin reissutoverini Kevin. Pienta pompotusta jonosta toiseen tosin esiintyi, mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin virkavalta ei vaadi lahjuksia. Bolivian puolella nuoren rajavirkailijan oli poistuttava suomipassin kanssa takahuoneeseen kyselemaan esimiehiltaan notta mika tama Suomi on ja saavatko sen kansalaiset tulla maahan.

Viihdyin La Pazissa neljan paivan verran. Bolivian virallinen paakaupunki on Sucre, mutta La Paz on hallinnollinen paakaupunki. Tahi tamakin riippuu siita, kenelta kysyy. Muutenkin Bolivian historia ja politiikka on herttaisen sekavaa. Korruptiota, satoja vallankaappauksia ja jatkuvia lakkoja ja mielenosoituksia. Toiset ylistavat kokanviljelijoita tukevaa presidentti Evo Moralesia, toiset pitavat hemmoa pahimpana peikkona. Osallistuin mainiolle kaupunkikierrokselle, jossa opas yritti havainnollistaa naita kaikkia verisia vallankaappauksia ohjaamalla naytelmaa, jossa paaosaa esitimme me turistit. Miekin paasin ampumaan erasta hallitsijaa, mutta ammuin kolmesti ohi, ja myos meikalainen paastettiin hengilta ennen pitkaa. Aina ei voi voittaa.

La Pazin katukuvaa voipi seurailla tuntikausia. Cholitat, perinneasuiset mammat paalaella keikkuvine hattuineen vaeltavat isojen taakkojen kanssa. Noitamarkkinoilla myydaan kuivattuja laamansikioita ja -poikasia (lieko oikea termi laaman lapselle) onnenkaluiksi. Moni bolivialainen luottaa noitatohtoriin enemman kuin laakariin, ja noitamarkkinoilla onkin tarjolla kaikenlaista troppia kaikenlaiseen vaivaan. Uusille taloille tuo vahvuutta ja onnea, jos perustuksien alle haudataan jotain elavaa. Kuulema laamat ja harat ovat peruskauraa tahan tarkoitukseen, mutta villeimmat tarinat kertovat ihmisuhrauksistakin. Kuulin hurjaa juttua siita, kuinka itsensa tajuttomiksi juoneita juoppoja on muilutettu rakennuksille ja haudattu elavana perustuksiin. Samalla teemalla jatkaakseni; eraat tarinat myos kertovat, etta La Pazissa on nelja paikkaa, jossa voit tehda itsemurhan juomalla ihtesi hengilta. Asiakkaalle annetaan huone taynna hemmetin vahvaa kotipolttoista viinaa ja sitten ovi isketaan lukkoon. Ei muuta kuin anti lipittaa vaan kunnes henki lahtee.

Ekana paivana hostellilla tutustuin kaikentyyppiseen kanssamatkustajaan, mutta parraiten sveitsilaiseen Petraan, jonka kanssa sitten hengailtiin La Pazissa enemman tahi vahemman hengenvaarallisissa harrastuksissa. Kavimma kahtomassa paikallista showpainia, jossa supersankariasuiset kundit ja cholitat (katso ylla) paiskoivat toisiaan kanveesiin niin etta tatami tarisi ja (teko)veri lensi. Tyypit ottivat homman varsin tosissaan, ja valilla taistelu levisi katsomon puolelle. Muutama aikaisemmin painimatseja katsomassa kaynyt toveri oli vinkannut, ettei tilaisuuteen kannata valttamatta laittaa puhdasta valkoista paitaa paalle. Tama kavi selvaksi, kun raka ja veri lensi pitkin etupenkkien katsojia. Vaikka painimatseihin myydaan kalliimpia turistilippuja, tilaisuus oli selvasti paikallisten suurta sunnuntaihuvia. Koko perheen voimin kokoonnutaan kannustamaan lempicholitaa ja heittelemaan popcornia vastapuolen paalle.

Jostain kasittamattomasta syysta kavin myos maastopyorailemassa alas maailman vaarallisemmaksi tieksi kutsuttua Death Roadia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Yungas-tie  Kyseisella patkalla kuolee vielakin silloin talloin hurjapaisia pyorailijoita. Viimeisimmin henkensa menetti ilmeisesti turistimimmi, joka yritti ottaa valokuvaa vauhdissa. Ei valttamatta fiksuin mahdollinen idea tuolla serpentiinitiella, jossa suurin pudotus taitaapi olla 800 metria. Pelotti niin perkuleesti, mutta otin aika rauhallisesti ja jattaydyin porukan hannille hissuttelemaan omaan tahtiini puristaen jarrua hikisin kourin. Jarruissa roikkuminen ja 55 kilometrin jyristely monttuista tieta aiheutti tolkuttoman kivun kasivarsiin. Aivan kuin joku olisi vaantanyt tylsalla veitsella lihaa irti luista. Kaikesta huolimatta reissu kannatti. Mahtavat maisemat, hauska fillarointiporukka, ja tulihan taas voitettua ihtensa talla korkeanpaikankammosaralla.

Olen nyt notkunut pari paivaa Sucressa. Ihana pieni aurinkoinen siirtomaavallan aikainen kaupunki, jossa ei ole paljoa muuta tekemista kuin opiskella espanjaa, paistatella auringossa ja kavella kauniita pienia katuja. Todennakoisesti jos kasissa olisi enemman aikaa, olisin jaanyt itsekin viikoksi tahi pariksi petraamaan kielitaitoani, mutta kello kaypi kohti reissun loppua. Ovelana kettuna hengailen iltaisin hostellin kattoterassilla kotilaksyjaan tekevien hostellikamujen kanssa, ja imen ihteeni siina sivussa muutamia tarppeja ja unohtamiani kielioppisaantoja. Olen tolkuttoman kiitollinen siita, etta puhun edes auttavasti espanjaa, se on auttanut nailla nurkilla paljon. Toisaalta tunnustan itselleni olevani niin kovapainen, etten todennakoisesti koskaan tule oppimaan espanjaa tarpeeksi hyvin tahi olemaan sujuva puhuja. Nailla mennaan.

Jatkan huomenna matkaa kohti Uynia ja suolatasankoa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni Bolivian mielenosoitukset ja tieblokit olivat ensimmainen este reissun onnistumiselle, mutta onneksi tie-esteet on nyt poistettu ainakin pariksi paivaksi. Toinen odottamaton este oli suola-aavikoilla jarjestettavat teknokemmakot, jonka takia kaikki hostellit ovat aivan tukossa. Paadyinkin ostamaan hivenen kalliimmalla hinnalla jarjestetyn reissun taalta Sucresta kasin. Pienen hintaeron kestaa, kun saan bussiliput ja varman hotellihuoneen samaan diiliin.

Nalka iski. Lahden kokkailemaan pastaa varsin erikoisen saksalaisen kundin pitamaan hostelliin. Illalla oli myos tarkoitus kayda leffassa parin hostellitutun kanssa. Taalla Sucressa olisin viihtynyt pidempaakin, mutta tie kutsuu ja matka jatkuu.