Kyllapa loytyikin mukava kaupunki 3400 metrin korkeudessa Andeilta. Cusco on loistava tukikohta inkaraunioturneille, joista Machu Picchu lienee tunnetuin. Ihan ittenaankin Cusco kelpaa. Tama on juuri sita mielikuvieni Perua jota odotin kovasti nakevani, mutta jota en Limasta loytanyt.
Pakko myontaa etta Limasta jai hivenen limainen fiilis. Kaupunki ei mahtunut kauniiden paikkojen top kymppiin ja kannykan napistyksesta jai lisaksi ikava sivumaku. Paasiainen sulki museot, joissa halusin vierailla, eika kaupungin sumuinen rantakaan hirviasti houkutellut. Mukavat kanssamatkustajat nostivat kuitenniin tunnelmaa. Pitkaperjantain istua lorvimme isolla lossilla hostellin kattoterassilla turisten niita naita, ottaen aurinkoa (ja muutaman olusen) seka syoden vatikaupalla rasvaista ruokaa. Mielestani vallan mainiosti vietetty pitkaperjantai.
Siina katolla istuskellessa aloin draamakuningattarena kertomaan tarinaa varastetusta kannykastani, mutta minut laulettiin taysin suohon. Ameriikan Mattilta oli varastettu kamera monen kuukauden reissukuvineen. Portugalin Diegolta oli viety niin puhelin, kamera kuin tietokone. Norjan Maria oli ollut vahalla menettaa omaisuutensa lisaksi myos henkensa, kun kiikkera paatti upposi Panama-Kolumbia -valilla. Olin sitten ihan hissukseen Samsungin romustani.
Jatin Liman mieluusti taakseni ja bussireissailin Cuscoon. Penkit sai makuuasentoon, ruokaa tarjoiltiin runsaasti ja maailmankaikkeuden surkeimmat komediat pyorivat tauotta ruudussa. Hyva matka siis. Diegolta saadut vuoristotautilaakkeet varmaan auttoivat jonniin verran korkeaan ilmanalaan sopeutumiseen, mutta jossain vaiheessa bussimatkaa huomasin ettei henki kulje enaan normaaliin tahtiin. Samaa puuskutusta on nyt jatkunut jo muutaman paivan ajan. On tietenkin myos mahdollista etta olen vaan kasittamattoman huonossa kunnossa oleva lihava turisti.
Bongasin bussista pari naamatuttua Liman hostellista: englantilaisen Nathanin ja ruottalaisen Olivian. Paadyimme tutkimaan kaupunkia kimpassa, eli raahustimme hiljalleen kaupungin kukkulaisia katuja pysahdellen puuskuttamaan jokaiselle vastaantulevalle puistonpenkille. Lankesimme myos yhdentyyppiseen turistipyydykseen; laaman halailuun ja kuvailuun. Tunsin tosin iltasella olevani kaksinaamainen lihansyojapeto, kun menimme kaupungin parhaaseen alpakkaravinteliin ahtamaan alpakkapihvia naamaan. Oikein mukavan makuista elukkaa. Marsu on viela syomatta. Wikipediasta oli pakko luntata, etta perulaiset syovat noin 65 miljoonaa marsua vuodessa.
Seuraavan paivan Sacred Valley -inkaraunioturneella korkeuseroon sopeutumattomuuteni iski naamalle kompiessani loputtomia portaita laahattaen ja pysahdellen neljan askeleen valein. Ajelimme bussilla lapi upeiden vuoristomaisemien ja pysahdyimme Pisacin, Ollantaytambon ja Chincheron inkaraunioille. Henki salpautui nuiden maisemien edessa muutenkin kuin vuoristotaudin takia.
Taman paivan olen ottanut mahdollisimman lunkisti ja yrittanyt selattaa vuoristotautia olemalla ihan rauhakseen. Oireet ovat onneksi vahentyneet nain iltaa kohden. Hetkeksi kadonnut ruokahalu (halyyttavaa meikalaisen kohdalla!) on palannut, paansarky havinnyt, mutta kavely hengastyttaa vielakin. Olo on kuitenniin sen verran parempi, etta uskaltaudun lahtemaan huomenna trekkireissulle. Nyt on tietysti noloa tassa mainostaa, kuinka aion trekata viisi paivaa Machu Picchulle, kun minut kuitenkin raijataan helikopterilla takaisin Cuscoon jo ensimmaisen ylamaen jalkeen. Mutta kokeillaan edes, sanoi vuoristotautinen turisti.
Hyvä hyvä, tsemppi tsemppi. Eikä se pieleen mene, vaikka pitäis pihassa jo kääntyä pois trekkijoukosta. Hyvä tarina on jo vähintään puolet koko trekkuusta.
VastaaPoistaKerroin pojille, että sulta pöllittiin puhelin. "No niin." Syvä hiljaisuus ja huolestuneet katseet. Varastaminen on tosi kamalaa heistä, voinen tunnelman tulkita. Jätän kertomatta, mitä kaikkea muille onkaan saattanut sattua.
Kiitos tsempista! Selvisin! :)
VastaaPoista