Pitihan sinne paasta, Boracaylle, vaikka tiesinkin odottaa Balin ja Pattayan risteytysta paratiisin valeasussa. Rantsuun oli vaan niin kova hinku pitkan Kiinan ja Korean talven jalkeen, etta tartuin ensimmaiseen oljenkorteen. Mukavat Manilassa tavatut brittimimmit Emma ja Sandra houkuttelivat voljyyn, lento irtosi suht halvalla ja majoituskin muuten tayteen varatulla saarella oli jarkatty mimmien kautta. Peli selva, iskin rinkan selkaan ja saareuduin. Paikka onnistui kaiken ylilyontinsa ohella yllattamaan positiivisesti. Maisemat olivat tolkuttoman kauniit. Meressa oli kaikki mahdolliset sinisen ja vihrean savyt, hiekka oli valkeaa, palmut kallistuivat rannan paalle ja taustaa kaunistivat vihreat kukkulat ja vuoret. Jos siita maisemasta olisi lakaistu lukuisat kiinalaista uuttavuotta juhlivat aasialaiset ja muuten vaan aanekkaasti juhlivat venalaiset, paikka olisi ollut paratiisi.
Asuimme parinkymmenen minuutin kavelymatkan paassa kaiken pahuuden keskittymalta White Beachilta. Omilla huudeilla Diniwidilla meininki oli kuin maalaiskylassa konsanaan, kukot mekastivat yotapaivaa, ja vaki kylanraitilla oli enemman paikallista paavoa kuin farangia. Omalla rannalla mahtui kylkea kaantamaan, mutta jos mieli teki ison kirkon tungokseen paheiden pariin, matka sujui kaunista rantaa pitkin tallaillessa varsin nopiasti. Isolla kirkolla meno olikin varsinaista aanten ja valojen sekamelskaa. Jos et voi voittaa heita, liity heihin, ajattelin jalleen kerran heiluessani ihteani kymmenen vuotta nuorempien uusien tuttavuuksien kanssa pubcrawlissa shottikuppi kaulanarussa killuen.
Reissasin pitkasta aikaa pelkassa mimmiseurassa, ja sen taas huomasi. Sita lahtojen viipymista, vaatteiden kanssa vetulointia, kaikenkattavaa spekulointia ja tunnekuohuja missa taasen vellottiin, esiintyy harvemmin kundien kanssa reissatessa. Manilan tuttavuuksista remmiin liittyi viela nuori aussimimmi Christy. Nama tytsyt olivat kylla mainiota seuraa, harmi notta tiet erosivat tanaan olosuhteiden pakosta.
Laksin taas varsin soitellen sotaan varailematta minkaan sortin paluulippuja ajatuksena jatkaa Boracaylta suoraan Palawanille. Varsinaista urpoutta olla ottamatta kunnolla asioista selvaa. Mitaan lautantyyppisia ei ole kulkenut niilla valiloilla enaa aikoihin, ja lennotkin kulkevat aina Manilan kautta. Tuntuu homma toimivan aivan kuin Thaikkulassa: kaikki isommat turneet kulkevat Bankkarin kautta, halusit tahi et. Halpalentofirmat fiksailevat myos hintoja piikkikausina aivan omille leveleilleen. Ajattelin lauttasuunnitelmien hajottua kasiin jaada viela viikonlopuksi chillailemaan Boracaylle. Likkojen poies lahtiessa olisin muuttanut parin hauskan ruottalaiskundin kampille. Ainut vaihtoehto suht kohtuuhinnoilla oli kuitenkin lentaa tanaan takaisin Manilaan. Huomenna hinta olisi ollut tupla, sunnuntaina tripla, ja maanantai oli kokonaan loppuunmyyty.
Varsinaista vaantoa oli taasen Manilaan paasy: Valitsin vaaran lautan, jonka lahtoa piti odotella ikuisuuksia ja parin tunnin minivanimatka satamasta Kalibon lentokentalle oli varsinaista hippaleikkia hengenlahdon kanssa. Kasite "lahelta piti" sai silmissani ihan uudet ulottuvuudet kuskin tehdessa reikapaisia ohituksia mutkissa. Toot toot vaan, kylla ne vastaantulijat ehken vaistaa. Tien varsille pystytetyt ristit eivat parantaneet tunnelmaa. Ohi viuhuvissa maisemissa nakyi myos hautausmaita, joiden rakennelmat olivat melko mielikuvituksellisia. MS Last Voyage oli kirjaimellisesti laivan muotoon rakennettu hautamuistomerkki.
Kalibon kentta paasi kattelyssa Paskimpien kenttien top vitoseen. Raati perustelee valintaa kroonisilla korjaustoilla, jarkyttavilla ja hallitsemattomilla jonoilla, tiedotuksen puutteella (rikkaat kentat ne screeneilla pelleillee, meilla hoidetaan hommat pahvilappusilla, jos hoidetaan), kaikkien mahdollisten lentojen myohastymisella ja saunankaltaisilla olosuhteilla odotustiloissa. Vaansin itseni autopilotille pariksi tunniksi ja havahduin onneksi kun omaa lentoa alettiin tayttaa kenenkaan tietenkaan mitaan ilmoittamatta. Ehka sita pahvilappua oli joku irma kerran heilauttanut ilmassa. Vuoden matkailupalkinnon paikka.
Taalla siis taasen Manilassa, samassa hostellissa kuin viimeksi. Samassa huoneessa on ihan kiva kaima, mutta muuten meno on paljon hiljaisempaa kuin edellisella kerralla. Nyt olisi kaarittava hihat ja suunniteltava Palawanin reissua, mutta vasyttaa niin kovasti, etta tokkohan viela huomenna jatkan matkaa. Kassellaan. Taijankin vaantaytya tonne olohuoneen sohvalle jotain huonoa leffaa kahtomaan. Huomenna on paiva uusi, sanotaan meilla Manilassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti