Vaellus alkoi St Jean Pied de Portista Ranskan puolelta. Ensimmäinen urakka oli kavuta 1400 metrin korkeuteen ja ylittää Pyreneiden huiput. Viime kerralla aloitin suosiolla Espanjan puolelta, koska ajattelin etten koskaan pystyisi könyämään moisen vuoriston yli. Vaan kuinka ollakaan, pystyin. Maisemat olivat mahtavat, vaikka osa ajasta tarvottiinkin läpi sumun ja pilvien. Espanjan puolella sinetöityi tamppikumppanuus ja jatkoimme matkaa ohi Roncesvallesin.
Sapuskalla oli suuri rooli tällä vaelluksella. Usein vaelsimme hiljaa ensimmäiset kymmenen kilometriä omissa ajatuksissamme ja pysähdyimme syömään aamupalaa auringon noustua milloin minkäkin pellon laitaan. Ensimmäinen keskustelunavaus oli usein: Mitäs syödään luntsilla ja dinnerillä?
Ulkona syömiset oli laskettavissa yhden räpylän sormilla. Tsekkasimme jo etukäteen minkä kylän missäkin pikku alberguessa oli keittiö ja kannoimme usein dinneritarpeet rinkoissamme isojen kaupunkien supermarketeista viimeiset kilometrit. Loppupätkän kohdalla piti jopa ottaa selvää oliko keittiössä kattilat ja pannut. Galician alueen ovela pikku kikka oli pitää majapaikoissa varustevapaita keittiöitä, jolloin pyhiinvaeltajien oli syötävä kylän ainoassa ylihintaisessa ravintolassa. Pahat kielet jopa väittivät, että ravintoloitsijat ja majapaikkojen pitäjät olivat sukua keskenään...
Keittiön tahdin määräsivät yleensä Taiwan ja Kanada. Suomi ja Australia pilkkoivat ja tiskasivat. Hyvä diili. Ja asianmukainen lopetus yhteiselle ruokataipaleelle oli viimeisenä iltana juuri ennen meikäläisen yöbussin lähtöä. Teimme ison kattilallisen paellaa Santiagon kämpässämme ja kannoimme kattilan katujen halki puistoon viimeistä yhteistä ruokailua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti