Manilan lammossa

Maailma on pieni. Hyppays uuteen maahan ja kulttuuriin tapahtui parilla lyhyella lennolla. Aamulla Soulin pakkasissa, illalla Manilan helteessa.

Tunnen itseni ja tapani tehda erotyota ja irrottautumista vanhasta turneesta. Siksi en sen kummemmin suuttunut itselleni, kun makasin ensimmaisen illan jurnottamassa hostellihuoneessa. Muutama hostelliheebo kyseli syomaan, mutta en jaksanut innostua enka tutustua kehenkaan. Tuttu juttu show.

Lahdin heti seuraavana aamuna ottamaan Manilan katuja haltuun ihan ittekseni. Kavelin itseani kilometrikaupalla sisaan tahan maahan. Hostelli sattui sakalla niin hyville sijainnille, etta paasin haluamiini mestoihin kavellen. En joutunut/paassyt viela perehtymaan jeepneys-reitteihin. Jeepneyt ovat Filippiinien nappara joukkoliikennevaline; alunperin toisesta maailmansodasta jaaneista amerikkalaisjeepeista tuunailtuja bussintapaisia kulkuvalineita. Kulkureitin ja maaranpaan pitaisi lukea auton kyljessa, mutta kuulin myos pienia epaluottamuslauseita oikeaan osoitteeseen paasysta.

Kiertelin vanhaa Espanjan vallan ajalla rakennettua Intramuros-aluetta. Alkuperaisia rakennuksia on muureja lukuunottamatta todella vahan jaljella, silla sen mita maanjaristykset eivat tuhonneet, sodat taatusti viimeistelivat vauriot. Jain kahtelemaan pitkaksi aikaa myos tavan katuelamaa, leikkivat lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Katukuvassa nakyi etenkin USAn suurlahetyston edessa viljalti poliiseja ja sotilaita aseineen. En oikein ollut varma pitaisiko taman tehda oloni turvalliseksi vaiko vallan painvastoin.

Hostellituttavuudet kyselivatkin iltasella kuinka uskalsin kavella yksin ja tunsinko oloni turvattomaksi. Enpa juuri. Ihmiset vaikuttivat ystavallisilta ja muutamat harvat myynti- tahi kerjaysyritykset blokkasin rutiinilla. Pakko sanoa, etta Intian jalkeen harvempi paikka jarkyttaa. Sain innokkailta paikallisilta useammankin huolellisen luennon kansallissankari Jose Rizalista kulkiessani tyypin vangitsemis- ja teloituspaikkojen ohi. Filippiinot tuntuvat olevan erittain isanmaallista sakkia.

Aurinko nosti taas fiilikset kattoon. Jo aamulla hymyilytti leveasti kun haistoin aurinkorasvan tuoksun. Loppumatkan vietan toivon mukaan kesassa. Ainakin laitoin talvivaatteet matkatoverin rinkassa Suomeen jo Soulista.

Niinhan siina tietenkin kavi, etta palattuani hostellille olin jo aivan valmis olemaan sosiaalinen ja pirtea reppureissaaja. Hostellin aulasta loytyi sekalaista sakkia: ausseja, britteja, jenkkeja, seka yksi kappale ruottalaista ja saksalaista matkaajaa. Laksimme yksissa tuumin ottamaan Malaten kaupunginosan katuja haltuun. Katukuppiloissa ruoka oli hyvaa ja olut halpaa.(Noyrana joudun nyt tunnustamaan pikavuoropojille notta eihan se olutlakko suureksi yllatyksekseni onnistunutkaan...) Pistimme seka matka- etta elamantarinat jakoon ja muutaman brittimimmin kanssa paatimme jatkaa reissua kimpassa kohti Boracayta. Onhan se pakko nahda kuinka Bali se Boracay oikein on. Jatkan jollain konstilla toivottavasti loppuviikosta kohti Palawania. Kassellaan kuinka suunnitelmat taas elavat. Soon moro.