Tamppitovereita matkan varrelta

Rajat on nyt loydetty; neljakymmenta kilometria kavelya paivassa on himppasen liikaa. Kolmekymmenen molemmin puolin pyorivat paivat on justiinsa passeleita. Varpaat ovat yhta suurta sosetta vaelluskengissa, mutta ilman rakkoja on vedelty tahan asti.

Muutama muukin tuntuu tamppaavan tahan aikaan vuodesta. Tahdataan yleensa yoksi pikkukyliin, koska suurin osa vaesta jaa isojen kaupunkien majapaikkoihin, ja nain valtytaan karjanajotunnelmalta heti aamutuimaan. Eraana iltana pitkan ja kuuman paivan jalkeen raahauduimme kukkulalle Villamayor de Monjardiniin vain saadaksemme selville notta albergue (pyhiinvaeltajien majapaikka) oli lattioita myoten taynna ja kylan toinen albergue oli lakkautettu jo puolisen vuotta sitten (heikolla espanjallani tajusin notta katto oli romahtanut).

Meille tarjottiin maalattiapaikkoja kylan pelotahallin lattialta (espanjalainen pallopeli, jonka saannot eivat ole vielakaan taysin auenneet mulle...). Mikas siina, halli oli korkea kuin lentokonehalli, josta yksi seina oli auki kylan aukiolle, jossa luonnollisesti oli paikallinen juottola. Bonuksena satuimme kylaan lauantai-iltana. Jos et voi voittaa vihollista, liity heihin. Notkuttiin baarissa puolilleoin ja kaariydyttiin lopulta kaikkiin rinkasta loytyviin vaatteisiin ja makuupussiin. Tuuli vahan heilutteli hiuksia, mutta hyvin nukutti.

Viime yokin tuli nukuttua urheiluhallin lattialla tilanpuutteen takia, mutta ylimaaraisena luksuksena tassa hallissa oli jopa seinat ja ovet. Pienta tasapainoa tahan slummailuun toi yllattaen paikallisen kaupan myyja, joka antoi meidan kokata keittiossaan loistavat pasta-ateriat. Espanjalaisissa palloiluhalleissa kun harvemmin on keittio.

Porukka on viela suurinpiirtein kasassa. Kohelon nuoren sotilaan kanssa tiet erosivat eilen. Onneksi, silla tyyppi tuntui kiristavan kaikkien hermoja jollain tavalla. Meikalaisesta tuli taas hetkeksi lastentarhanopettaja, vaikka tassa lomilla ollaankin. Solttupoju oli onnistunut havittamaan puolet omaisuudestaan jo ennen meidan tapaamistanne, ja sama huoleton heilunta jatkui vielakin. Huomasin yhtakkia etta korjasin puhelimia, rahoja ja muuta arvotavaraa talteen tyypin jaljilta, patistelin juomaan tarpeeksi vetta, vaantamaan sukat kuivaksi pesun jalkeen ja paadyin hoitamaan kaverin pankkiasioita lompakon kadottamisen jalkeen. Kaiken kukkuraksi kaupan turvakameroista kavi ilmi, etta solttupoika oli laskenut lompakon kasistaan kaupan hyllylle etsiessan sopivan kylmaa kokista. Ei tarvitse olla asunut Espanjassa tajutakseen etta LOMPAKKOA EI JATETA MAKAAMAAN KAUPAN HYLLYLLE. Naen jo mielessani kauhukuvat kaverista Afganistanissa sotimassa: "Heiii, onko kukaan nahnyt mun asetta missaan...?"

Kanadalainen toveri loysi eraasta alberguesta espanjalaisen kundikundisen, jonka kanssa on nyt kavellyt muutaman paivan. Yleensa satumme kuitenkin samaan paikkaan yoksi. Kieltamatta avaa tiettyja ovia kun matkassa on paikallinen tyyppi. Esimerkiksi kokkailu kaupparouvan keittiossa ei olisi tullut kuuloonkaan ilman sujuvasti samaa kielta heittavaa kaveria. Oma espanjankielen taito on muuten kohentunut huomattavasti, kun kielivarastosta on voinut jattaa poies suomenkielen. Enaa tarvitsee jongloorata englannilla ja espanjalla. Saavun sitten Suomeen Andy McCoyna syyskuun lopulla...

Tormailen vahan valia lystikkaaseen irlantilaiseen pariskuntaan. Nama kuusikymppiset tempaisevat melkein joka ilta tumakat irlantilaiset hiprakat, mutta pystyssa ollaan kuudelta valmiina tamppaamaan kymmenia kilometreja. Irlantilainen huumori osuu hyvin yksiin suomalaisen huumorin kanssa. Minka olen kylla huomannut aikaisemmilla reissuillakin.

Yhtena paivana kavelin jonniin matkaa lontoolaisen hippiaidin ja taman neljavuotiaan tyttaren kanssa. Pikkutytto pisteli menemaan hellemekossa ja crocseissa ja aitee hehkutti uutta ruokavaliotaan, joka koostuu lahinna hedelmista, ja viela tarkemmin matkan varrella kasvavista hedelmista. Toivottavasti tyttoparka saa jotain muutakin suuhunsa kuin varastettuja viinirypaleita.

On muuten melkoisen katevaa kun porukassa on hyvia ruoanlaittajia. Ja nyt en todellakaan puhu itsestani. Taiwanilainen fried rice pitkan paivan jalkeen saattaa olla parasta mita olen syonyt aikoihin. Taidan toistaa itseani jonkin verran, mutta mainittuani ruoan iski hirvea nalka. Joten lahdemma kauppaan ostamaan ruokaa.

Tassa se El caminon kauneus piileekin. Kaikki on niin yksinkertaista. Aamulla herataan viiden maita, kavellaan, syodaan, kavellaan, syodaan ja illalla kaydaan nukkumaan. Ei kovinkaan stressaavaa elamaa. Ja bonuksena kauniiden maisemin lisaksi tietenkin kaikenlaiset kiinnostavat immeiset eri puolilta maailmaa. Joten naihin kuviin, naihin tunnelmiin Itero de la Vegasta.